Tutkijat ovat perehtyneet siihen, miten kaikuluotaus vaikuttaa yhteen Euroopan heikoimmin tunnetuista valaslajeista. Kokeen aikana miljoonien arvoinen laitteisto melkein katosi, kun pohjankuonovalas sukelsi tiedonkeräimen kantomatkan ulkopuolelle.

 

Kun valaat rantautuvat

Kaikista maailman valaslajeista vain noin kahdenkymmenen tiedetään silloin tällöin rantautuvan. Rantautumiseksi kutsutaan sitä, jos valas jostain syystä ui itsensä kiinni matalaan veteen tai jopa kuivalle maalle. Ilmiö on tunnettu jo Aristoteleen ajoista lähtien, ja sen aiheuttajaksi on tarjottu monia teorioita. Siitä huolimatta se on edelleen suuri arvoitus, jonka taustoja ei ole juuri onnistuttu dokumentoimaan.

Valitettavan moni rantautuminen päättyy valaan kuolemaan, ja monissa joukkorantautumisissa on ollut kyse valaslajista, joka elää normaalisti syvässä vedessä. Ruumiinavauksissa joillakin valailla on havaittu sukeltajantautia muistuttavia oireita ja joillakin vakavia kuuloelinvammoja. Moni rantautuminen on myös tapahtunut samoihin aikoihin kun merellä on käytetty ihmisen rakentamia äänilähteitä.

Runsaan kaikuluotauksen käyttö laivaston sotaharjoituksissa tai öljyteollisuuden harjoittama ”seisminen ammunta” – merenpohjan tutkiminen voimakkaiden räjähteiden avulla – merinisäkkäiden läheisyydessä onkin noussut yhä kuumemmaksi puheenaiheeksi. Se on myös nimetty todennäköiseksi syylliseksi ainakin joihinkin viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin joukkorantautumisiin.

Pohjankuonovalaita luotaamassa

Kuonovalaat ovat vahvasti edustettuina rantautumistilastoissa, mutta ne ovat samalla heikoimmin tunnettuja valaslajeja. Joistakin lajeista tunnetaan ehkä vain ne harvat yksilöt, jotka ovat päätyneet rannalle. Kuonovalaat viettävät vain hyvin pienen osan elinajastaan pinnassa, missä niiden tarkkaileminen voisi onnistua, joten niiden tutkiminen luonnonympäristössä on ollut lähes mahdotonta.

Yksi heikosti tunnettu laji on pohjankuonovalas (Hyperoodon ampullatus), Pohjois-Atlantin valaslajeista kaikkein vierain. Kaikeksi onneksi valastutkijat pääsevät hyödyntämään tekniikan kehitystä.

Olemme lähdössä tutkimusmatkalle, jonka kuluessa pyrimme kiinnittämään joihinkin pohjankuonovalaisiin tiedonkeräimiä. Niiden avulla haluamme tutkia sitä, kuinka kaikuluotaus vaikuttaa valaiden käyttäytymiseen meressä. Moista ei ole tämän valaslajin kohdalla yritetty vielä kertaakaan.

Retkikunta järjestykseen

Laiturissa Tromssassa on täysi hulina päällä. 17 tutkijaa kaikkiaan seitsemästä maasta on valmiina toimintaan. Valtaosa heistä on hollantilaisia tai norjalaisia, ja joukkoa johtaa Petter H. Kvadsheim Norjan puolustusvoimien tutkimuslaitoksesta (FFI). Ryhmä on jo kahden vuoden ajan yrittänyt tutkia pohjankuonovalasta tuloksetta. Nyt he kokeilevat toisenlaista taktiikkaa, ja toiveet onnistumisesta ovat virinneet uudelleen.

Tutkimusalus H. U. Sverdrup II on parin päivän matkan päässä Jan Mayenin saaren vesistä, jotka olivat 1960-luvun valaanpyytäjien päiväkirjojen mukaan tärkeitä pohjankuonovalaan elinalueita. Historiallinen tieto osoittautuu edelleen paikkansapitäväksi. Tutkimusryhmä havaitsee laivan komentosillalta ensimmäiset pohjankuonovalasryhmät, kun Jan Mayenilla lähes 2 300 metriin kohoava Beerenberg-tulivuori siintää jo horisontissa.

 

Vene lasketaan vesille. Laivalla työskentelee kolme ryhmää rinnakkain. Ääniryhmä istuu laivan sisällä ja yrittää tallentaa äänisignaaleja tietokoneiden ja kaiuttimien avulla. Laivan perässä ui pitkä kuuntelukaapeli, jonka avulla pystyy kuulemaan valaiden omaa ääntelyä. Näin tutkijat pystyvät joskus paikallistamaan valaat myös niiden ollessa veden alla tähystysryhmän näkymättömissä.

Kun valas on paikannettu, sen luo lähetetään merkitsemisryhmä pienemmällä ja nopeammalla veneellä. Sen kyydissä on perämies, merkitsijä ja valokuvaaja, joka dokumentoi tapahtumia parhaansa mukaan. Kuvien perusteella tutkijat toivovat pystyvänsä vuosien mittaan muodostamaan näkemyksen valaskannan koosta. Pohjankuonovalaiden lukumäärästä ei nimittäin ole tietoa, eikä niistä ole Euroopassa saatu edes kovin paljon valokuvia. Näiden kolmen ryhmän toimintaa koordinoidaan komentosillalta, missä retkikunnan johtaja Kvadsheim pitää tutkimuslangat käsissään ja tekee yhteistyötä myös laivan muun miehistön kanssa.

Valastutkimus vaatii kärsivällisyyttä

Pohjankuonovalas voi kasvaa jopa lähes kymmenmetriseksi, ja se elää yleensä 2–10 yksilön ryhmissä. Lajin parissa on erittäin vaikea työskennellä, eikä vain siksi, että se on harvinainen. Pohjankuonovalas nimittäin liikkuu enimmäkseen erittäin syvällä ja viettää vain vähän aikaa pinnassa, missä tutkijat voisivat kiinnittää siihen tiedonkeräimen.

Syvyyksissä valaat jahtaavat käytännössä vain mustekaloja. Ne sukeltavat 20–30 minuuttia kerrallaan ja viettävät sukellusten välissä 4–5 minuuttia pinnassa. Neljän tai viiden tällaisen sukelluksen jälkeen ne tekevät usein pidemmän sukelluksen, joka voi kestää jopa puolitoista tuntia. Sen vuoksi näiden eläinten tutkimiseen tarvitaan erittäin pitkää pinnaa.

Merkintäryhmän on päästävä muutaman metrin päähän valaasta, jotta tiedonkeräin voitaisiin kiinnittää, ja se onnistuu vasta useiden päivien harhalaukausten ja tuntikausien odottelun jälkeen. Lopulta tiedonkeräimen kiinnittäminen pohjankuonovalaaseen onnistuu ensimmäistä kertaa Norjan vesillä. Tutkijoille on valtava helpotus, kun lähetin pysyy hyvin kiinni ja lähettää signaalia emoalukseen.

Keräin kiinnittyy valaan selkään imukupeilla ja se on ohjelmoitu irtoamaan 18 tunnin päästä. Irrottuaan se kohoaa pintaan ja lähettää VHF-signaalia tutkimusalukseen, jotta tutkijat löytävät laitteen ja pääsevät käsiksi sen tallentamiin tietoihin.

 

Tiedonkeräin rekisteröi kaikuluotaimen äänet

Kun valas on saanut parin tunnin ajan totutella keräimeen, tutkijat tarttuvat laivastonkin käyttämään kaikuluotaimeen. Koska kyseisenlaiset kaikuluotaimet saattavat olla valaille haitaksi, tutkijat aloittavat alhaisella äänenvoimakkuudella ja korottavat sitä asteittain. Näin valaalle jää aikaa uida pois äänilähteen luota, mikäli se alkaa tuntea olonsa tukalaksi. Valaaseen kiinnitetty tiedonkeräin rekisteröi esimerkiksi sen, kuinka voimakkaana ääni ehättää valaan luo.

Valas viestii ääntelemällä

Valaat viestivät keskenään ääntelemällä saalistaessaan, suunnistaessaan, kosiskellessaan ja ottaessaan toisiinsa kontaktia. Jotkin suuret valaslajit, esimerkiksi sinivalaat ja sillivalaat, tuottavat peräti eläinkunnan voimakkaimpia ääniä. Metrin päästä lentokoneen suihkumoottori ja sinivalas saattavat kuulostaa yhtä voimakkailta!

Delfiinien väitetään tunnistavan golfpallon kokoisen esineen sadan metrin etäisyydeltä kaikuluotauksen avulla. Suuret valaat taas pystyvät viestimään keskenään äänillä valtavan pitkien matkojen päästä.

Äänet ja niiden kuuleminen ovat myös erittäin tärkeitä tekijöitä valaiden elämässä. Ihmisten toiminta merillä on muuttanut myös merellistä äänimaailmaa. Ääni liikkuu vedessä noin viisi kertaa nopeammin kuin ilmassa, ja veden alla se kantautuu myös erittäin kauas. Se tekee meren äänimaailmasta entistä monimutkaisemman, ja valaiden pitää oppia elämään yhä useampien hälyäänien kanssa. Merten melusaaste kasvaa kaiken aikaa, ja siksi on yhä tärkeämpää selvittää sen vaikutuksia meren eläimistöön.

Yhteys laitteeseen katoaa

H. U. Sverdrup II jatkaa kulkuaan pitkin linjaa, jonka varrelta valaat on määrä laskea. Kaikuluotaimella ammutaan jatkuvasti ääni-impulsseja. Äkkiä meri hiljenee. Valaista ei kuulu pihaustakaan, eikä vedessä näy edes hyljettä. Reaktio äänikokeeseen on välitön ja yllättävän voimakas. Valaat reagoivat siihen jopa niin voimakkaasti, että tutkijat menettävät yhteyden tiedonkeräimeen.

Niinpä tutkijat joutuvat nyt arvailemaan, miten kauas säikähtänyt pohjankuonovalas voi uida? Ja mihin suuntaan? Pikakokous kutsutaan koolle, ja päätetään käynnistää etsintätyöt. Lähetin irtoaa valaasta 15 tunnin kuluttua, ja siksi on tärkeää tietää, mistä päin etsinnät kannattaa aloittaa. VHF-lähettimen paristotkaan eivät kestä loputtomiin, ja tiedonkeräin on löydettävä ennen kuin paristot tyhjenevät ja signaalit vaimenevat.

Sitten laskeutuu sumu. Näkyvyys laskee vain sataan metriin, ja ajoitus on pahin mahdollinen. Näköhavaintoihin perustuvat etsinnät eivät onnistu, joten tutkijoiden on pakko luottaa pelkkään VHF-lähettimeen. Kokemusten mukaan lähetinsignaalin kantomatka on noin 16 kilometriä, mikä ei ole avomerellä juuri mitään. Jos valas lähettimineen liikkuu sitä pidemmälle, sen löytäminen käy mahdottomaksi. Kaikki data tallentuu lähettimeen, joten sen löytäminen on tutkimusmatkan onnistumisen kannalta ratkaisevaa. Jos lähetin katoaa, katoavat myös tiedot. Tunnit kuluvat, sumu ei väisty ja retkikunnan johtaja Kvadsheim ja muukin tiedeväki alkaa hermostua. Tulee yö ja aamukin. Radiohiljaisuus jatkuu. Niin sumukin.

 

Vasta 22 tuntia ja 46 kilometriä viimeisimmästä kontaktista alkaa kuulua heikkoa signaalia. Keräin on viimein saanut yhteyden tutkijoihin. Suurimittaisen tutkimushankeen onnistuminen riippuu tästä ainoasta laitteesta. Vene lasketaan vesille, ja helpotus on suuri, kun lähetin palaa tutkijoiden haltuun. Emoaluksella se kiikutetaan suoraan tietokoneen luo. Käy ilmi, että keräin on tallentanut ainutlaatuista dataa, jonka avulla pohjankuonovalaasta saadaan esiin aivan uusia ulottuvuuksia.

Kaikuluotain ajoi valaan uuteen maailmanennätykseen

Yksi välitön havainto oli se, että tiedonkeräintä kuljettanut pohjankuonovalas oli rikkonut maailmanennätyksen. Sen syvin sukellus ylsi peräti 2400 metriin, ja se tapahtui juuri silloin, kun tutkijat alkoivat käyttää kaikuluotainta. Valas myös muutti käyttäytymistään perusteellisesti. Se alkoi uida suoraan pois äänilähteen luota eikä sukeltanut ruokailemaan kertaakaan kaikuluotainkoetta seuranneiden tuntien aikana. Valas siis pyrki kaikin keinoin välttämään kaikuluotaimen tuottamaa ääntä. Lisäksi alueella uineet valaat lopettivat ääniviestintänsä vain neljän minuutin kuluttua kaikuluotaimen käynnistämisestä.

Jos vertaillaan valaiden käyttäytymistä vuorokausi ennen ja jälkeen kaikuluotainkoetta, havaitaan myös pitkäaikaisempia vaikutuksia. Valashavaintojen lukumäärä putosi kaikuluotaimen käynnistämishetkestä sen sammuttamiseen 9,4:stä 0,38 havaintoon tunnissa. Äänihavaintojen lukumäärä romahti samassa ajasta 169:stä yhteen ainoaan. Tämän perusteella on aihetta päätellä, että pohjankuonovalas on varmasti valaslaji, joka kärsii kaikuluotauksesta erittäin merkittävästi.

Tutkijoilla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä matkalta saatavista tuloksista. He onnistuivat keräämään äärettömän arvokasta ja tärkeää tietoa heikosti tunnetusta valaslajista, johon vain harvalla ihmisellä on ollut onni tutustua.

Olemme saaneet vastauksia moniin kysymyksiin, mutta tämän harvinaisen olennon elämässä on vielä paljon selvitettävää.