Pähkinäpensaan hedekukat ovat samanlaisina norkkoina kuin koivullakin, mutta emikukista näkyvät vain silmusta esiin pistävät luotit.

Pähkinäpensaan hedekukat ovat samanlaisina norkkoina kuin koivullakin, mutta emikukista näkyvät vain silmusta esiin pistävät luotit.

Kukintakauden avaa pähkinäpensas, samalla käynnistyy allergiakausi.

Pähkinäpensas oli aikaisemmin niin tärkeä kasvi, että pähkinöiden keruu piti rajata maanomistajan oikeudeksi. Nykyisin valtaosa pähkinäsadosta jää metsäneläinten ruoaksi.

Pian alkavat siitepölytiedotteet: pähkinän kukinta on alkanut Virossa ja Lounais-Suomessa. Siitepölyä on ilmassa sen verran, että herkimmät allergikot saavat oireita.

Useimpina vuosina pähkinäpensas ehtii ensimmäisenä kukkaan, leutoina talvina jopa vuodenvaihteen tienoilla, mutta pensaan normaali kukinta-aika on huhtikuussa.

 

Tuulipölytteiset puut kukkivat ennen uusien lehtien puhkeamista. Syy on selvä: latvus on avoin eivätkä lehdet estä siitepölyn lentoa. Silti siitepölystä valtaosa joutuu hukkaan.

Varmistaakseen pölytyksen kasvit tuottavat suunnattoman määrän siitepölyä ja siksi nimenomaan tuulipölytteiset kasvit ovat pahimpia allergian aiheuttajia. Monien hyönteispölytteisten kasvien siitepölyt saattavat olla yhtä ärsyttäviä, mutta niitä ei leijaile ilmassa sellaisia määriä, että ne aiheuttaisivat ongelmia.

Varhaisella kukinnalla on toinenkin etu: kasvi saa aikaa siementensä kypsyttämiseen. Erityisesti pähkinäpensas tarvitsee sitä, sillä siemen on suuri. Suomessa vain tammella on vielä suurempi siemen.

Pähkinän siemenet kypsyvät syyskuulla. Ne ovat syötäviä, mutta nykyisin suurin osa Suomen pähkinäpensaiden sadosta jää närhien, oravien ja muiden luonnonotusten ravinnoksi. Pähkinähakki on suorastaan erikoistunut pähkinänsyöjä.

Pähkinät ovat hyvää – ja terveellistäkin – ravintoa ja säilyvät hyvin. Aikaisemmin Suomesta vietiin pähkinöitä Tukholmaan. Hinta oli niin hyvä, että useimmat kerääjät myivät mieluummin satonsa kuin söivät itse.

Pähkinän käytöllä on pitkä historia Suomessa. Kivikautisten asuinpaikkojen jätekasoista löytyy sekä pähkinän että vesipähkinän rikottuja siemenkuoria. Vesipähkinää ei enää Suomessa kasva.

Ilmasto oli tuolloin 6000–9000 vuotta sitten nykyistä lämpimämpi. Vesipähkinää kasvoi ainakin Salpausselkien tasalla ja pähkinäpensasta Pohjanmaalla asti.

Silti voi olla niin, ettei kummankaan levinneisyys ollut aivan luontainen. Vesipähkinää heitettiin rehevien järvien rantaveteen, missä ne sitten hoitivat itse itsensä.

Pähkinät kylvettiin kenties asuinkentän laitaan, tai vähän kauemmaksikin sopivaan rinteeseen. Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö kivikauden ihmiset olisi ymmärtäneet kasvupaikkojen merkitystä!

Ihmisen rooliin viittaa pähkinäpensaan omituinen levinneisyyskuva. Se on eteläinen ja läntinen, mutta puuttuu Saimaan vesistöalueelta jokseenkin tyystin.

Kylissä asuvat saattoivat suosia pähkinäpensasta. Pähkinöiden lisäksi siitä saatiin kerppuja karjalle ja sitkeän taipuisa puuaines sopi erinomaisesti astioiden vanteiksi.

Riistan ja kaskeamiseen sopivien metsien mukaan asuinpaikkaansa vaihtavalle itäsuomalaiselle vasta vuosikymmenen kuluttua satoa antava pähkinäpensas ei tarjonnut mitään etuja.

Maatiainen ry on valinnut pähkinäpensaan vuoden maatiaiskasviksi. Ihan pieneen pihaan sitä ei kannata istuttaa, sillä se varttuu usean metrin korkuiseksi tuuheaksi ja muodoltaan maljamaisesti ylöspäin leveneväksi pensaaksi.

Pähkinäpensas viihtyy vettäläpäisevillä rinnemailla. Sen runsas ja pehmeä lehtikarike ravitsee maaperän niin, että kasvupaikka muuttuu lehtomaiseksi. Se on yksi merkittävimmistä metsäluonnon monimuotoisuutta lisäävistä kasvilajeista ja lähes aina sen kasvupaikat pitää varjella hakkuiden yhteydessä.