Suunnitelmallinen yhteistyö on taitolaji, mutta älykkäiltä kultamullo  ilta se sujuu – eivätkä ne edes ole ainoita kalamaailman einsteineja.

Punaisellamerellä ryhmä kirkkaankeltaisia kultamulloja lipuu huolettomasti koralliriutan yllä. Ison lahnan kokoiset kalat eivät näytä tekevän mitään erityistä – kunnes äkkiä yksi niistä pyrähtää pikkukalan perään.

Silmänräpäyksessä muu parvi siirtyy muodostelmaan ja tukkii saaliskalan pakoreitit. Epätoivoissaan pikkukala sukeltaa ahtaaseen korallin koloon, mutta sekin on turha yritys. Kultamullot muodostavat piirin korallin ympärille ja alkavat tökkiä pitkillä viiksillään pikkukalaa ulos piilostaan. Se, jonka ulottuville saalis päätyy, saa makupalan, ja metsästysretki jatkuu.

Kuulostaa tekaistulta kalajutulta, mutta Punaisenmeren riutoilla tiimityötä tekevät kalat ovat yhtä arkinen näky kuin parveilevat sillit ja snorklaavat turistit.

Koordinoitu yhteistyö on vaikeaa. Vielä vuosituhannen taitteessa ajateltiin, että ainoastaan suuriaivoiset eläimet pystyivät siihen. Yhteistyössä metsästivät tiettävästi vain susien ja leijonien kaltaiset nisäkäspedot, simpanssit, valaat ja yksi lintulaji, amerikkalainen ritarihaukka.

Sitten tulivat kalat ja sotkivat kaiken.

Tehtävä vaihtuu joustavasti

Kultamullojen saalistus vaikuttaa sotilaallisen järjestelmälliseltä, mutta kalat eivät ole kangistuneet kaavoihinsa. Tämän ovat osoittaneet sveitsiläisen Neuchâtelin yliopiston tutkijat, jotka pystyivät tunnistamaan kultamullot niiden silmiä ympäröivien yksilöllisten kuvioiden avulla.

Sama yksilö saattaa vuoron perään olla sekä jahtaajana että estomuodostelmassa. Joskus kalat myös eroavat ryhmästään, siirtyvät toiseen tai ryhtyvät yksineläjiksi. Yksinäisellä kultamullolla ei ole toivoakaan saada kiinni vikkeliä pikkukaloja, joten se vaihtaa koko elämäntapansa. Se liikkuu riutan sijaan merenpohjalla ja etsii hiekan alla piileskeleviä saaliseläimiä.

Tällaista käyttäytymisen joustavuutta ja yhteistyötä ei moni osaisi kalalta odottaa. Kultamullo ei kuitenkaan ole ainoa kalamaailman einstein. Monimutkaista käyttäytymistä on viime vuosina löydetty toinen toistaan kummallisemmilta kalalajeilta.

Parhaiten tutkittuja ovat koralliriuttojen kalat. Ymmärrettävästi tutkijat tekevät mullistavia löytöjä mieluiten trooppisessa lomaparatiisissa, jossa kalat uivat kirkkaassa merivedessä.

Simppu hakee apua

Myrkylliset siipisimput ovat yleisöakvaarioiden vetonauloja. Ne kuuluvat myös kalamaailman aggressiivisimpiin vieraslajeihin ja leviävät Atlantilla kovaa kyytiä.

Yksi syy siipisimpun menestykseen voi olla yhteistyökyky. Kuten kultamullo, siipisimppukaan ei ole tarpeeksi vikkelä jahtaamaan pikkukaloja yksin. Makoisan kalaparven bongannut antenni- tai seeprasiipisimppu painaa paikan mieleensä ja läiskii etsimään apua. Löydettyään toisen siipisimpun se asettuu tämän kanssa kasvokkain ja ravistaa ensin toista, sitten toista rintaeväänsä.

Viesti tulee ymmärretyksi, ja siipisimput palaavat yhdessä apajalle. Ne paimentavat suurilla evillään kalaparven tiiviiseen sumppuun. Aterian löytänyt simppu saa ensimmäisen makupalan, minkä jälkeen simput nappaavat kalan vuorotellen hyvässä järjestyksessä. Kun ateria on nautittu, simput lähtevät jälleen omille teilleen.

Lajirajoista viis

Kalojen aivot ovat yksinkertaiset ja yleensä pienet, sekä absoluuttiselta kooltaan että ruumiin kokoon suhteutettuna. Tuntuu loogiselta, etteivät ne siksi pysty kovin monimutkaiseen käyttäytymiseen.

Jo kultamullojen ja siipisimppujen yhteistyö haastaa luulot. Mitä pitäisi ajatella siitä, että kalat kipuavat sosiaalisten kykyjen tikkailla tasolle, jolla olemme tottuneet tapaamaan vain ihmisiä?

Sudet ja simpanssit tekevät yhteistyötä lajitoveriensa kanssa, mutta lajien välinen yhteistyö on nisäkäsmaailmassa erittäin harvinaista – lukuun ottamatta ihmisen ja koiran kumppanuutta.

Kalat eivät ole yhtä nirsoja. Ensimmäisen todisteen tästä tutkijat saivat löytäessään vaeltajameriahvenen ja jättimureenan, jotka saalistaessaan yhdistävät lajiensa vahvuudet.

Meriahven on nopea uimari, joka nappaa näppärästi kiinni avovedessä pakenevat pikkukalat. Mureena puolestaan mahtuu ahtaisiin riutan koloihin. Kun lajit metsästävät yhdessä, saaliilla ei ole pakopaikkaa.

Kumpikin laji saa yhteistyössä paremmin syödäkseen, mutta vaeltajameriahven vaikuttaa osapuolista innostuneemmalta. Se tekee aloitteen uimalla kolostaan pilkistävän mureenan luo ja ravistamalla sille päätään. Jos mureena alkaa kesken kaiken arkailla, meriahven palaa houkuttelemaan sitä uudelleen liikkeelle. Ahven myös muistaa yhteistyöhaluiset mureenayksilöt ja pyytää niitä mukaansa useammin kuin arkajalkoja.

Ahven osaa osoittaakin

Vaeltajameriahvenella on myös kyky, jota on pidetty älyllisesti haastavana: kohteen sijainnin osoittaminen.

Tämä ele vaatii sekä osoittajalta että tulkitsijalta kykyä ymmärtää toisen yksilön kokemusmaailmaa. Koirat voivat näyttää ihmiselle esineen paikan katsomalla sitä, mutta harvoilla roduilla on ele osoittamiselle. Osan koirista on jopa vaikeaa tulkita ihmisen osoitusta. Ne tuijottavat sormea kohteen sijaan.

Eivät osoituseleitä harrasta muutkaan nisäkkäät, ihmisapinoita lukuun ottamatta. Mutta vaeltajameriahven ja jättimureena hallitsevat tämänkin. Meriahvenella on erityinen pysty asento, jonka ainoa tarkoitus on osoittaa piiloutuneen saaliskalan paikka mureenalle.

Vaeltajameriahvenet tekevät yhteistyötä myös kyhmyhuulikalojen kanssa. Lähisukuinen safiirimeriahven puolestaan ottaa työparikseen meritursaan. Molemminpuoliseen yhteistyöhön selkärangattoman eläimen kanssa edes ihminen ei ole vielä pystynyt!

Puhdistaja tuntee bisneksen

Koralliriutan monimutkaisimmat sosiaaliset ympyrät eivät pyöri metsästyksen, vaan kosmetologibisneksen ympärillä. Kautta riutan on puhdistusasemia, joilla pienet, sinimustat puhdistajakalat hoitavat asiakkaitaan. Asemalla voi käydä jopa 2 300 asiakasta päivässä.

Puhdistaja poistaa loisia asiakkaan iholta ja kiduksista ja saa palkaksi syödä ne. Asiakkaat vapautuvat loisistaan ja nauttivat samalla rapsutuksesta, joka rentouttaa ja helpottaa stressiä. Kuviota monimutkaistaa, että puhdistajakala söisi mieluummin ihon pintalimaa kuin loisia. Niin se välillä tekeekin, ja asiakas nytkähtää kivusta joka puraisulla.

Huijaamisella on seurauksensa, ja puhdistajakalat ovat niistä hyvin perillä.

Ne tietävät, että pienellä reviirillä elävien riuttakalojen toimintapiirissä on vain yksi puhdistusasema, joten ne eivät voi vaihtaa palveluntarjoajaa. Puhdistajat ottavat ilon irti monopoliasemastaan ja purevat näitä kaloja useammin kuin muita. Asiakkaat puolestaan yrittävät palauttaa kosmetologit ruotuun ajamalla niitä äkäisesti takaa.

Laajalla alueella liikkuvilla papukaijakaloilla on sen sijaan varaa äänestää evillään. Ne välttävät asemia, joilla saa huonoa palvelua. Puhdistajien onkin pakko käyttäytyä näitä kaloja kohtaan paremmin ja jopa ottaa ne käsittelyyn jonon ohi, jotteivät menettäisi asiakkaita.

Puhdistajien on siis valittava kahdesta ruoka-annoksesta ensin se, jonka voi odottaa palaavan myöhemmin. Temppu ei ole älyllisesti aivan helppo.

Kun vastaavanlainen tehtävä annettiin laboratoriossa eri-ikäisille puhdistajakaloille ja apinoille, ainoastaan aikuiset puhdistajat ymmärsivät sen. Lukuisista toistoista huolimatta kapusiiniapinat, orangit, simpanssit ja nuoret puhdistajat eivät koskaan tajunneet jutun jujua. Kymmensenttinen kala, jolla on nuppineulanpään kokoiset aivot, päihittää siis tässä älypähkinässä simpanssin.

Huijaus pitää peittää

Asiakkaat norkoilevat usein puhdistusaseman lähellä. Jos ne näkevät puhdistajan kohtelevan asiakastaan huonosti, ne voivat poistua etsimään palvelua toisaalta. Puhdistaja pureekin enemmän, jos ulkopuolisia katsojia ei ole.

Lähisukuinen keltapuhdistaja kiertää tekojensa seurauksia toisella tavalla. Sen elinalue on selvästi laajempi kuin puhdistajan. Asiakkaat eivät tunnista puhdistajia yksilöllisesti, vaan yhdistävät saamansa palvelun tiettyyn paikkaan. Vaihtamalla työskentelypaikkaa elinpiirinsä sisällä keltapuhdistaja saa asiakkaat luulemaan. että ne tulevat uudelle asemalle. Ne eivät osaa yhdistää sitä aiemmin saamaansa huonoon kohteluun.

Toisen yksilön tietojen hahmottaminen vaatii mielen teoriaa. Se on kyky ymmärtää, että muilla yksilöillä on mieli, tiedot ja tunteet, jotka voivat erota yksilön omista. Mielen teoria mahdollistaa esimerkiksi valehtelun. Ihmislapset saavuttavat sen vähitellen toisen ja viidennen ikävuoden välillä. Se on raportoitu myös ihmisapinoilta, muutamilta varislinnuilta ja koiralta. Puhdistajan käyttäytyminen antaa ymmärtää, että sekin tajuaa, mitä asiakkaat voivat tietää, ja osaa käyttää niiden tietämättömyyttä hyväkseen.

Pareilla vasta- ja myötämäkeä

Puolisolta huonoa käytöstä on vaikea salata. Puhdistajat muodostavat pysyviä parisiteitä ja työskentelevät yhteisellä puhdistusasemalla. Silloin voi käydä niin, että toinen puolisoista vie ruoan toisen suusta. Se saattaa purra asiakasta sen verran pahasti, että tämä poistuu paikalta. Kumppanusten kannattaa käyttäytyä kaiken kaikkiaan paremmin kuin sinkkuina.

Tutkijat ovat kuitenkin huomanneet, että pariskuntien naaraat purevat asiakkaita selvästi vähemmän kuin koiraat. Syynä ei ole naaraiden tunnollisempi luonne vaan puolisoiden kokoero. Jos naaras mokaa, sitä tuntuvasti kookkaampi koiras rankaisee sitä fyysisellä väkivallalla. Naaras ei voi antaa samalla mitalla takaisin, joten koiras saa rellestää mielin määrin. Oikeudenmukaisuus ei kuulukaan puhdistajien vahvoihin lajeihin. Tutkijoiden mukaan niillä ei itse asiassa ole lainkaan reiluuden tajua.

Muutkin riuttakalat elävät vakiintuneissa parisuhteissa, ja niistä ainakin yksi vaikuttaa selvästi harmonisemmalta kuin puhdistajien. Kaniinikalat viettävät suurimman osan aikuiselämäänsä pareina, kutevat, nukkuvat ja ruokailevat yhdessä – ja auttavat toisiaan.

Pienikokoiset kaniinikalat ruokailevat halkeamissa ja muissa ahtaissa paikoissa, missä peto voi päästä kimppuun yllättäen. Ne ratkaisevat ongelman pitämällä vuorotellen vahtia. Toisen puolison syödessä toinen nousee pystyasentoon ja tiirailee ympäristöä. Kun tarkkailija pyrähtää pakoon, ruokailija seuraa sitä, vaikkei edes tiedä, mitä paetaan.

Aivot tarpeen mukaan

Pieniaivoiset kalat toimivat tavalla, johon vain suuriaivoisten nisäkkäiden ja lintujen luultiin pystyvän. Riuttakalojen yhteistyökuvioita 1990-luvun lopulta saakka tutkinut Redouan Bshary ehdottaa, ettei eläinten älynlahjoja määrääkään se, kuinka lähellä ihmistä ne ovat, vaan se, millaisia tarpeita kunkin lajin elintavat asettavat. Joissakin oloissa kalat saattavat kehittää jopa kulttuuria.

Monilla lajeilla on vakiintuneita paikkoja, joita niiden parvet tai ryhmät käyttävät. Esimerkiksi keltamurisijaparvet matkaavat aamuin illoin samaa reittiä yhteiselle ruoka- ja yöpymispaikalle.

Sinipäähuulikalat puolestaan kokoontuvat laajalta alueelta perinteiselle kutupaikalle. Samat reitit säilyvät sukupolvien ajan.

Kun tutkijat pyydystivät kaikki tietyn reitin käyttäjät ja siirsivät tilalle kaloja toisaalta, tulokkaat alkoivat käyttää aivan eri kulkuteitä ja yöpyivät ja kutivat uusissa paikoissa. Paikoissa ei siis ollut mitään erityistä, vaan niihin mentiin vain vanhasta tottumuksesta. Nisäkkäillä puhuttaisiin kulttuurista, miksei siis kaloilla.

Kalat ovat monimuotoisempia kuin kaikki maaselkärankaiset yhteensä, joten onko ihme, että niiltä löytyy monenlaisia kykyjä? Puhdistajan on tarpeen ymmärtää markkinavoimia, joten sellaiset kyvyt evoluutio on sille tuottanut. Kultamullosta luonnonvalinnan paine on muovannut strategisen laumametsästäjän, vaeltajameriahvenesta taas erinomaisen jättimureenan tulkitsijan.

Pallo on nyt heitetty takaisin perinteisen, nisäkkäisiin keskittyvän kognitiotutkimuksen tekijöille. Mitä sellaista me nisäkkäät teemme suurilla aivoillamme, mihin kalat eivät omillaan pysty, vai ovatko erot pikemminkin määrällisiä kuin laadullisia?