Kivikauden ihmiset saapuivat rannoillemme muassaan kansalliskoiramme esi-isä.

Suomenpystykorva­uros Okin vuodessa parasta aikaa oli metsästyskausi. Silloin se vietti kaiket viikonloput isännän kanssa metsällä. Isännän ja Okin välinen suhde oli kiinteä. Toisinaan isännästä tuntui, että Oki luki hänen ajatuk­siaankin.

Oki oli niitä suomenpystykorvia, jotka ajavat hirveä. Syksy toisensa jälkeen se hätyytti metsän jättiläisiä isännän hirvikiväärin eteen. Rotuominaisuuksiensa monipuolisuutta se osoitti vesilintujahdissa noutamalla ammutut linnut vedestä.

Karhukokeisiinkin reipas Oki olisi saattanut osallistua, jos niitä olisi jo sen eläessä 1940-luvulla järjestetty. Karhua ajavat suomenpystykorvat ovat tätä nykyä harvinaisia, mutta rotujärjestö kannustaa jalostamaan linjoja, joissa ominaisuus säilyisi.

Leirinvartijan veri virtasi Okissa vahvana. Isännän hoitaessa taimikkoa Oki jäi vahtimaan tämän reppua. Kerran isäntä unohti hakea reppunsa ja lähti suoraan kotiin. Uskollinen pystykorva vahti reppua koko yön ja löytyi sen vierestä aamulla, kun isäntä palasi metsätöihinsä.

Okin rotu on myös maailmankuulu nokkeluudestaan. Kanalintumetsällä se ”hypnotisoi” puussa istuvan linnun eli naulitsee sen huomion tiheällä haukunnalla. Koiraa tuijottava lintu ei huomaa metsästäjää, vaan päästää tämän ampumaetäisyydelle. Sama tyyli käy oravanmetsästykseen.

Pystykorvan äly ja monipuolinen metsästyskyky juontuvat sen sukujuurissa­ kauas, todennäköisesti jopa kivikautisten, jousen kanssa metsällä kulkeneiden suomalaisten koiriin asti. Samoilta ajoilta juontuu koiran ja ihmisen toveruus.

Lähtöalueilla protokoiria

Koirat ovat olleet osa suomalaisuutta alusta asti. Kun ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomeen lähes 11 000 vuotta sitten, heillä oli todennäköisesti mukanaan koiria. He vaelsivat jäästä vapautuneelle neitseelliselle maalle rannikoita pitkin kalastaen ja hirviä metsästäen.

Nykykäsityksen mukaan ensimmäiset ihmiset asuttivat maatamme lähinnä kaakosta. Alkujuuriamme on jäljitetty Volgan mutkasta asti. Myöhemmin väkeä saapui myös Euroopasta Baltian kautta.

Volgan ja sen sivujokien alueilta sekä Dneprin rannoilta Venäjältä ja Ukrainasta on löytynyt vanhimpia koiriksi ehdotettuja löytöjä, 30 000 vuotta vanhoja fossiileja. Nämä protokoiriksi nimitetyt eläimet asuivat ihmisasumuksilla ja ihmisen seuralaisina. Ne olivat paljon Okia isompia, suuren suden kokoisia. Vastaavia tunnetaan myös Uralilta ja Kiinasta.

Protokoirat ovat tieteelle arvoitus. Olivatko ne leirin vartijoita vai metsästyskumppaneita? Olivatko ne vain kesytettyjä susia, vai olivatko ihmiset jo jalostaneet niitä? On mahdollista, etteivät ne ole edes sukua Okille tai muillekaan nykykoirille, vaan edustavat sukupuuttoon päättynyttä yritystä kesyttää susi.

Joka tapauksessa ihmisillä oli henkilökohtainen suhde protokoiriin. Niillä oli rooli arkielämässä, ja niiden uskottiin myös kulkevan tuonpuoleiseen, sillä ne haudattiin ihmisten tavoin. Niille saatettiin antaa evästäkin matkalle: nykyisen Tšekin tasavallan alueelta tunnetaan protokoira, joka haudattiin mammutin kylkiluu suussaan.

On esitetty, että protokoirat olivat juuri mammutinmetsästäjien apureita. Kaadettu mammutti tarjosi ravintoa yhteisölle pitkäksi ajaksi, joten ei ole ihme, jos hyvät mammuttikoirat olivat arvossaan.

Taito tulkita yhdisti

Suuret protokoirat saattoivat toimia myös kuormajuhtina. Ison petoeläimen hallitseminen ja sen houkuttelu kantamaan taakkoja vaati taitoa. Yhteistoiminta perustui siihen, että sekä protokoirilla että ihmisillä oli valmius oppia ymmärtämään toistensa eleitä ja tunnetiloja. Tämä oli pohja koiran ja isännän väliselle viestinnälle ja oli kehittynyt kummallekin aiemman evoluution myötä.

Sudet ovat laumaeläimiä, joilla on tiivis yhteisö. Sen toiminta perustuu monimuotoiseen kommunikointiin elein ja äänin. Laumatoverien nopea ymmärtäminen on tärkeää erityisesti metsästystilanteessa. Samoin jo muinaisessa ihmisyhteisössä oli välttämätöntä ymmärtää niin sanallista kuin sanatonta viestintää.

Sekä ihminen että susi tulkitsevat myös saaliseläinten eleitä, tunnetiloja ja kuntoa. Peuralaumasta erotetaan heikoimmat saaliiksi ja vältetään vahvojen ja vaarallisten sarvia ja sorkkia. Tottuminen yli lajirajojen menevään tulkintaan tarjosi hyvän taustan susien jälkeläisten ja ihmisten yhteiselolle.

Pieni jäi pysyvästi

Viimeistään 15 000 vuotta sitten kesyyntyi myös pysyvä, ihmisen seuraan jäävä koira, se, josta nykykoirat polveutuvat.

Alkuaikojen muinaiskoirat olivat susia pienempiä. Niihin kuului keskikokoisia, pystykorvan tyyppisiä eläimiä, mutta suurin osa oli kevytrakenteisia juoksijoita. Mukaan ilmestyi myös matalajalkaisia, ehkä luoliin ja turkiseläinten metsästykseen sopivia koiria.

Sen sijaan hyvin suuret ja raskasrakenteiset koirat yleistyivät jälleen vasta kotieläinten ja maatalouden myötä. Ne toimivat pysyvien asumusten ja kotieläinlaumojen vartijoina.

Suomeen Okin esi-isät saattoivat tulla viimeisimmän jäätiköitymisen jälkeen Äänisen rannoilta, kaakosta saapuvien ihmisten mukana. Tässä vaiheessa ihmisen ja koiran suhde oli jo kiinteä.

Suomessa varmasti oli susikanta jo tuolloin, mutta sitä ei kesytetty. Joskus koira ehkä karkasi ja sai jälkikasvua suden kanssa. Jälkeläiset sitten liittyivät susipopulaatioon, tai emä palasi niiden kanssa ihmisasumuksiin.

Yleensä koirat lisääntyivät kuitenkin keskenään. Ihmiset harrastivat jo varhaista koiranjalostusta: hyviä ja pidettyjä koiria suosittiin niin, että ne lisääntyivät tehokkaimmin.

Riistanajajia ja jätemyllyjä

Muinaissuomalaisten kanssa koirat elivät nomadien elämää. Täkäläisinä elinkeinoina olivat kivikauden loppupuolelle asti metsästys ja keräily. Ihmisyhteisöt olivat pieniä, ehkä vain noin kymmenhenkisiä. Ympärivuotisia asuinpaikkoja ei ollut, vaan kierrettiin vuodenaikojen mukaan.

Okin esivanhemmat vahtivat leiriä varoittaen isäntäväkeä kulkijoista terävällä haukullaan. Kivikauden koiria varmaankin käytettiin myös öisin ihmisten lämmittäjinä, kuten kylmässä asuvilla luonnonkansoilla on tapana. Lisäksi koirat pitivät leiripaikan puhtaana syömällä ruoan­tähteet.

Metsä-Suomessa kalastettiin ja metsästettiin. Okin edeltäjät todennäköisesti sekä jäljittivät ja ajoivat riistaa että puolustivat metsästäjää vaarallisilta eläimiltä. 1500-luvulla Suomesta kirjoittanut ruotsalainen Olaus Magnus kuvaili suomalaisia koiria erityisen rohkeiksi.

Myöhäisellä kivikaudella hylkeestä tuli rannikolla ja saaristossa tärkeä saalislaji, kun kuuttien metsästys kevätjäiltä yleistyi. Tähän pyyntiin suomalaisilla oli oma koiratyyppikin, hyljekoira. Vielä ennen toista maailmansotaa hyljekoiria oli käytössä saaristossa, mutta ne kuolivat sukupuuttoon sodan ajan olojen ja saariston evakuoinnin myötä.

Meilläkin koira haudattuna

Suomen kivikautisilta tunkioilta riistaeläinten joukosta koirien jäännöksiä on löytynyt vain vähän. Tämä kertoo siitä, ettei täkäläisiä koiria syöty yleisesti kivikaudellakaan. Muuallakin Euroopassa koiran syönti on ollut harvinaista. Ilmeisesti koiria syötiin vain nälänhädän uhatessa tai rituaalisissa menoissa.

Ei tiedetä varmasti, mitä kivikauden suomalaiset tekivät koirilleen niiden kuoltua. Eri puolilta Pohjois-Eurooppaa on kuitenkin löydetty hautoja, joihin koira on asetettu ihmisen rinnalle, ja hautoja, joihin koira on haudattu yksinään. Esimerkiksi Etelä-Ruotsin Skateholmista tunnetaan 7 000 vuotta vanhoja koirahautoja, joissa on punamultaa ja esineitä – aivan kuten saman kalmiston ihmistenkin haudoissa.

Suomessa vanhimmat, noin 4 500 vuoden takaiset merkit koirien käytöstä ri­tuaaleissa on löydetty Ahvenanmaan Jettbölestä hautakuopista, joissa oli sekaisin koiran ja ihmisen luita. Jälkimmäisissä oli leikkuujälkiä, jotka viittaavat ritualistiseen kannibalismiin.

Muuallakin Suomessa koiria haudattiin ihmisten hautoihin vielä runsas tuhat vuotta sitten. Koirien jäännöksiä on löytynyt esimerkiksi Euran Luistarin myöhäisrautakautisesta kalmistosta useista haudoista.

Rotu pysyi puhtaana

Okin rotu suomenpystykorva on geneettisen aineiston perusteella alkukantainen rotu, johon ei ole sekoittunut Euroopan myöhemmän ajan koiria. Tämä on koiraroduissa harvinaista. Yleensä rotuja on jalostettu sekoittamalla eri alueiden koiria.

Todennäköisesti Suomessa siis eli suomenpystykorvan kaltaisia koiria jo kivikaudella.

Senaikainen arkeologinen aineistomme ei ikävä kyllä riitä koirien rakennepiirteiden varmistamiseen, mutta ainakin koirat olivat yleisimpiä sellaisissa paikoissa, joissa on metsästetty hirviä ja oravia.

Myöhemmiltä ajoilta koirien luita löytyy eniten kanalintujen ja oravien yhteydestä. Kun rautakaudella oravannahoista tuli tärkeitä kaupanvälineitä, oravaa haukkuva pystykorva oli varmasti arvossaan.

Mielenkiintoisen lisänsä kivikauden tulkintoihin antavat Mikkelin Astuvansalmen kalliomaalaukset. Niissä on koiraksi tulkittava hännättömältä vaikuttava eläin, joka seisoo hirven alla. Se voisi olla Okin kippurahäntäinen esi-isä haukkumassa hirveä.

Metsänhoitaja päätti pelastaa

Suomalaiset eräkoirat ovat olleet pitkään hyvässä maineessa, mutta rotukoirien rekisteröinti alkoi vasta 1800-luvulla. Suomenpystykorva merkittiin Suomen Kennelklubin eli nykyisen Kennelliiton rotukirjaan vuonna 1892 haukkuvana lintukoirana.

Myöhemmin rotumerkintää tarkistettiin, ja koiran väriksi merkittiin punertava tai kellanruskea. Toista värimuunnosta eli valkoisen ja ruskean kirjavaa koiraa esiintyy yhä, ja se on myöhemmin merkitty omaksi rodukseen, pohjanpystykorvaksi.

Alkuperäinen pystykorvatyyppi oli jo 1800-luvulla kaupunkilaistumisen myötä katoamassa. Pelastajaksi ryhtyi koira- ja metsästysharrastaja, metsänhoitaja Hugo Sandberg. Hän kokosi ensimmäiset yksilöt yhteen ja kirjoitti ensimmäisen rotumääritelmän. Näin hän pelasti sukupuutolta mahdollisesti yhden maailman vanhimmista koirakannoista: nykyisen suomenpystykorvan.

Varmasti ei kuitenkaan tiedetä, edustiko tämä Sandbergin kanta Suomen ikiaikaista metsästyskoiraa vai havahduttiinko kannan pelastamiseen liian­ myöhään.

Kesyn tuntee kippurasta

Nykykoira Okin ja sen isännän välillä näkyi tiivis suhde, jonka pitkä yhteinen esihistoria on hionut. On muodostunut voimakaksikko, jossa koira on osaltaan vaikuttanut ihmislajin menestykseen.

Lajien välillä on aivan kirjaimellisesti kemiaa. On havaittu, että keskinäisessä katsekontaktissa sekä ihmisen että koiran mielihyvähormonin eli oksitosiinin määrä kasvaa.

Yhteisevoluutiosta kertoi myös Okin ulkonäkö. Lähes kaikilla muinoin kesyyntyneillä eläimillä yksilönkehitys on hidastunut ja aikuisessa säilyy pentumaisia piirteitä. Tämä domestikaatio-oireyhtymä näkyy esimerkiksi lyhyenä kuonona, kippurahäntänä, luppakorvina, turkin valkoisina laikkuina, matalina stressihormonitasoina ja tiheinä kiimoina.

Pidentynyt yksilönkehitysaika helpottaa domestikoidun eläimen sopeutumista ihmisyhteisöön. Herkkä vaihe, jolloin nuori eläin alkaa pelätä outoja asioita, tulee niin myöhään, että pentu on jo tottunut ihmisiin. Susilla vastaava vaihe tulee varhain ja on lyhyempi.

Domestikaatio-oireyhtymä voi kehittyä nopeasti. Se on saatu jalostetuksi jo muutamassa sukupolvessa villeille minkeille, ketuille ja rotille, kun sukua on valittu jatkamaan kesyimmät eli ne, jotka parhaimmin sietävät ihmistä lähellään.

Oireyhtymää on selitetty muutoksilla monia elintoimintoja säätelevän kilpirauhasen toiminnassa tai alkiovaiheen hermostopienan kantasoluissa.

Hermostopiena muodostaa aivokudosta, hammaskudosta, kasvojen luita, autonomista hermostoa, rauhasia, pigmenttisoluja ja häntärustoa. Teorian mukaan hermostopienan solujen erilaistuminen on domestikoiduilla eläimillä hidastunut. Tästä johtuisivat lyhyt kuono, pigmentittömät valkoiset laikut ja kippurahäntä.

Koiran historia vie kauas

Alkukoiraa haetaan dna:sta

Kesykoira saattaa polveutua useasta susipopulaatiosta.

 

Ensimmäinen koiran alkuperää perimän avulla selvittänyt tutkimus julkaistiin jo vuonna 1997. Tutkimus vahvisti aiemman käsityksen siitä, että koirat polveutuvat susista, eivät muista koiraeläimistä.

Tutkimuksen tehneet geneetikot ehdottivat, että koira kehittyi Aasiassa sudesta 150 000 vuotta sitten – toisin sanoen jo ennen kuin nykyihminen asutti aluetta. Vaikka tämä ajoitus ei saanut tukea arkeologisesta aineistosta, se jäi elämään ja esiintyy tietokirjoissa edelleen.

Sittemmin geneettiseen tutkimukseen on osattu suhtautua kriittisemmin. Koiran alkuperän ajoittamista genetiikan avulla vaikeuttavat nimittäin monet tapahtumat.

Nykysusissa on koirien perimää

Susia on kesytetty esihistoriassa monilla alueilla, ja nykyinenkin koira saattaa polveutua useasta susipopulaatiosta. Susi on lajina käynyt läpi monta rajua hupenemisvaihetta eli geneettistä pullonkaulaa. Niinpä monet susipopulaatiot ovat kuolleet sukupuuttoon – ehkä myös ne populaatiot, joista koirat syntyivät.

Lisäksi koirat ja sudet ovat läpi koiran historian lisääntyneet keskenään vaikuttaen kumpaankin lajiin. Useimmissa nykyään esiintyvissä susipopulaatioissa on koirien perimää. Esimerkiksi Italiassa ja Alaskassa esiintyvät mustat sudet ovat saaneet väriä tuottavan geenimuodon kesykoirilta.

Parhaillaan käynnissä oleva kansainvälinen yhteistyöprojekti kerää dna:ta arkeologisista koirista ja muinaisista susista. Tämä tutkimus todennäköisesti tuo lisää valoa koiran geneettiseen historiaan.

Geenien sijasta säätely muuttunut

Genetiikan avulla on tutkittu myös muutoksia, joita koirassa on tapahtunut domestikaation eli kesyyntymisen myötä. Eri koirarotujen kokoa ja väriä selittäviä geenimuutoksia on löydetty paljon. Selviä suden ja koiran välisiä geenimuutoksia on pystytty osoittamaan vähemmän. Pikemminkin tutkimukset ovat vahvistaneet suden monimuotoisuutta.

Esimerkiksi tärkkelystä pilkkovaa amylaasiensyymiä tuottava geeni on monistunut monilla koiraroduilla mutta myös joissakin susipopulaatioissa. Monistuminen voi tehostaa kasviravinnon sulamista.

Saattaakin olla, että domestikaa­tiossa kyse on periytyvistä muutoksista geenien toiminnan säätelyssä eikä niinkään mutaatioista itse geeneissä. Esimerkiksi eri koiraeläinten aivosolujen geenit toimivat yleensä hyvin samankaltaisesti, mutta kesykoiralta on löydetty omanlaisiaan, säätelyerosta johtuvia piirteitä.

 

Okin juuret syvällä

Arkeologiset löydöt auttavat hahmottamaan suomalaisten koirien esihistoriaa.

 

Vuotta sitten

32 000 Merkkejä kesyistä susista, protokoirista, ihmisasumuksilta Belgiasta ja Altailta.

15 000 Vanhimmat geneettisesti nykykoiran sukulaisiksi osoitetut kesykoirafossiilit Euroopasta.

11 000–10 000 Koiran luita Viron Pullista sekä Luoteis-Venäjän Popovosta.

9 000 Varhaisin arkeologinen koiralöytö Suomesta: Vantaan Nissbackasta.

8 000–7 000 Kokonaisia koiria ihmisten haudoista ja erillisiä koirien hautoja Pohjois-Euroopasta.

6 000–5 000 Varhaisimmat vetokoiralle tarkoitetun reen jäännökset Suomesta.

4 000 Kahden koiran, kahden grönlanninhylkeen ja seitsemän ihmisen jäännökset rituaalihautauksesta tai uhrikuopasta  Ahvenanmaan Jettbölestä.

Ajanlaskun alun jälkeen

500–800-luvuilta koirien luita polttokalmistoista Etelä- ja Keski-Suomesta.

1000-luvulta koiria ihmisten haudoista Euran Luistarin kalmistosta