Michael Fay patikkaretkellään, joka kulki pitkin Little Lost Man Creekin vartta Redwoodin kansallispuistossa. Vuonna 2008 Michael Fay ja Lindsey Holm saivat päätökseen ensimmäisen punapuiden koko levinneisyysalueen kattaneen vaelluksen. He kulkivat jalan kaikkiaan 2 900 kilometriä Tyynenmeren rannikkoa myötäilevissä metsissä.
 
Michael Fay patikkaretkellään, joka kulki pitkin Little Lost Man Creekin vartta Redwoodin kansallispuistossa. Vuonna 2008 Michael Fay ja Lindsey Holm saivat päätökseen ensimmäisen punapuiden koko levinneisyysalueen kattaneen vaelluksen. He kulkivat jalan kaikkiaan 2 900 kilometriä Tyynenmeren rannikkoa myötäilevissä metsissä.

Vuosi oli otollinen punapuukävelylle. Aggressiivisen hakkuupolitiikkansa vuoksi kaksikymmentä vuotta sekä luonnonsuojelijoiden että osavaltion ja liittovaltion viranomaisten hampaissa ollut Pacific Lumber Company oli vararikossa ja muutostilassa. Vaikka suurin osa vanhoista metsistä oli suojeltu, suurten metsien tunnuseläimet – täpläpöllöt, marmorimurreiksi kutsutut merilinnut ja hopealohet – vähenivät entisestään, ja hiipuva talous ja asuntokriisi sulkivat sahoja kautta punapuun esiintymisalueen. Tulet korvensivat satoja tuhansia hehtaareita pahimpana maastopalokautena miesmuistiin. Turismikin oli alamaissa.

Puiden joukkoon oli kuitenkin juurtumassa jotain uutta. Ympäristöväki, metsäkonsultit ja jopa muutama metsäyhtiö ja muutkin tahot kohisivat siitä, että punapuut olivat historiallisessa risteyskohdassa, jossa yhteiskunta voisi siirtyä menneiden vuosikymmenten hakataan/ei hakata -väittelyistä uudenlaiseen metsänhoitoon, josta voisi olla hyötyä ihmisille, luonnolle ja jopa koko planeetalle. Mitä enemmän Fay käveli, sitä vakuuttuneemmaksi hän siitä tuli.

Fay ja Holm aloittivat vaelluksensa metsän eteläreunalta ja kulkivat noin 2 900 kilometrin matkan ristiin rastiin metsissä, jotka oli hakattu ainakin kerran ja monet kolmestikin vuoden 1850 jälkeen. Jäljelle oli jäänyt suurempia sekundaarimetsän saarekkeita yleensä pienten puiden muodostamaan mereen.

Eräänä loistavana toukokuun päivänä, kun takana oli jo lähes kolme neljännestä matkasta, he tulivat Humboldt Redwoods State Parkin eteläpäähän. Puistossa kasvaa maailman suurin yhtenäinen punapuuikimetsä, joka on pinta-alaltaan noin 4 000 hehtaaria. Puiston jokien ja purojen tulvatasangot ovat ensiluokkaista punapuuseutua, jonne rikas maaperä, vesi ja valtamereltä vyöryvä sumu ovat kasvattaneet koko planeetan korkeimmat metsät. Maailman 180 tunnetusta yli 106-metrisestä (350 jalkaa) punapuusta yli 130 kasvaa juuri täällä.

Ylitettyään smaradginsävyisen uoman he kapusivat hämyiseen lehtoon, joka löi taianomaisuudessaan aiemmat laudalta. Kantorakettien kokoisia punapuita kohosi maasta kuin jättimäisiä pavunvarsia, joiden tyvet olivat tulen mustaamia. Joidenkin puiden paksu, köysimäinen kaarna kiemurteli ylöspäin kuin piparminttutikkarin kuviot. Toisten tyvissä oli valtavia onkaloita, joita kutsutaan hanhiaitauksiksi – joina varhaiset uudisasukkaat niitä käyttivätkin – joihin mahtuisi 20 ihmistä. Auton kokoisia latvuksia lojui puoliksi hautautuneina käenkaalien ja härkylöiden keskellä, minne ne olivat pudonneet noin 30 kerrosta ylempää. Niiden kohtaloksi olivat koituneet tuulet, jotka nytkin puhaltelivat latvojen läpi ujeltaen kuin panhuilut. Ei ihme, että Jurassic Parkin jatko-osaa ja Jedin paluuta kuvattiin punapuujättien keskellä: tuntuu siltä kuin T. rex tai pörröinen ewokki voisi putkahtaa esiin hetkellä millä hyvänsä.

Punapuiden taialla on myös tieteellistä pohjaa. Koska niiden kaarna ja sydänpuu sisältävät paljon polyfenoliyhdisteitä, ötökät ja lahoamista aiheuttavat sienet eivät viihdy niissä, ja koska säikeisessä kaarnassa on niukasti pihkaa, suuret punapuut sietävät tulta erittäin hyvin.

Punapuiden kenties hämmästyttävin piirre on niiden kyky versoa kaikkialta, missä jälsi – juuri kaarnan alla oleva elävä kudos – altistuu valolle. Jos puun latva irtoaa, oksa murtuu tai metsuri kaataa koko puun, haavasta versoo uusi oksa, joka kasvaa hullun lailla. Kaikkialla metsässä näkee mahtavia kantoja, joiden ympärillä kasvaa rypäs seuraavan sukupolven puita niin kutsutussa noidankehässä. Ne kaikki ovat emopuunsa klooneja, joiden DNA voi olla tuhansia vuosia vanhaa. Punapuun kävyt ovat kumma kyllä pikkuruisia, oliivin kokoisia, ja ne saattavat tuottaa siemeniä vain satunnaisesti. Siksi kantovesominen on koko metsäteollisen ajan ollut punapuiden selviytymisen avaintekijä.

Puut osaavat muitakin metsänhoitajien ihastelemia temppuja. Koska punapuut sietävät varjoa ja versovat kernaasti, jotkin niistä voivat seistä lähes uinuen vanhempiensa varjossa vuosikymmenien ajan. Heti kun ylispuu kaatuu tai kaadetaan, latvusto avautuu. Silloin metsänpohjaan lankeaa lisää valoa, ja alistettu punapuu pyrähtää uuteen kasvuun.