Monet eläimet osaavat varastoida elimistöönsä suuria määriä rasvaa. Vararavinto on tarpeen, sillä ne voivat joutua sinnittelemään syömättä viikkoja, jotkin jopa vuosia.

 

Useimpien eläinten elämä on tasapainoilua yltäkylläisyyden ja nälän välillä. Kyky selviytyä niukoista ajoista onkin ollut merkittävä evoluutiotekijä. Joistakin lajeista on kehittynyt todellisia nälkätaiteilijoita, jotka selviävät kuukausia tai jopa vuosia syömättä. Toiset taas ovat hätää kärsimässä jo vuorokauden paaston jälkeen.

Pitkään jatkuvan ravinnon puutteen kestäminen edellyttää tehokasta energiansäästöjärjestelmää. Minimoidakseen energiankulutuksensa eläimet eivät vain laske ruumiinlämpöään vaan ne myös vähentävät verenkiertoa munuaisissaan ja alentavat ruoansulatuselimistönsä ja immuunijärjestelmänsä aktiivisuutta.

Oravansukuinen arktisten alueiden jyrsijä siksik eli napasiiseli ottaa energiansäästön tosissaan: 8–10 kuukautta kestävän talvihorroksen aikana sen ruumiinlämpö voi laskea –2,9 asteeseen. Sen sijaan esimerkiksi talviunta nukkuvan karhun ruumiinlämpötila ei ole paljon normaalia alempi. Karhu säästää ener­giaa vain lepäämällä ja lamauttamalla suolensa toiminnan. Australialaisen tunneleita kaivavan Cyclorana alboguttata -sammakon energiavaroista taas kuluu horroksessakin viidesosa suoliston toiminnan ylläpitämiseen. Siksi se pystyy heti virkistyttyään ahmimaan.

Muuttomatka kutistaa elimiä

Pelkkä vähäinen energiankulutus ei tee hyvää paastoajaa, vaan eläinten on myös osattava varautua niukkoihin aikoihin. Esimerkiksi ulappalintuihin kuuluva merikeiju valmistaa poikasiaan nälkäkauteen lihottamalla ne mahdollisimman tanakoiksi. Tuhti ruoka kartuttaa poikasten rasvakudosta niin, että ne selviävät syömättä päiviä, vaikka ne ovat kiivaimmassa kasvuiässä. Ennen Färsaarilla käytettiin kuivattuja merikeijun poikasia valaisimina. Niissä on niin paljon rasvaa, että kun niihin pistetään sydänlanka, niitä voidaan polttaa kuin kynttilää.

Koettelemukset eivät rajoitu nälkään. Monille muuttolinnuille pesimis- ja talvehtimisseudun välinen matka on äärimmäinen fyysinen ponnistus, jonka aikana ne voivat olla vuorokausia syömättä, kun ne lentävät meren tai aavikon yli. Kun lehtokerttu saapuu muuttomatkan jälkeen Saharan eteläpuolelle, sen maksa, perna, munuaiset ja suolisto ovat kutistuneet puoleen. Myös sydän ja sii­pilihakset ovat selvästi pienentyneet.

Karhukainen kuivattaa itsensä

Elämään tarvitaan energian eli ruoan lisäksi vettä. Elimistö tarvitsee vettä moniin kemiallisiin reaktioihin, hapen ja ravinteiden kuljettamiseen ja kuona-aineiden poistamiseen elimistöstä. Useimmat eläimet kestävätkin paljon paremmin nälkää kuin veden puutetta.

Ihmisellä ensimmäiset kehon kuivumisen oireet – päänsärky ja väsymys – ilmaantuvat jo, kun ruumiinnesteistä on hävinnyt kaksi prosenttia. Nestevajauksen kasvaessa oireet tulevat vakavammiksi. Jos vajaus on yli 15 prosenttia, tila johtaa tavallisesti kuolemaan.

Hyönteiset kestävät yleensä hyvin suurtakin nestevajausta, ja mikroskoop­pisen pienet karhukaiset ovat kuivuuden sietämisessä aivan omaa luokkaansa.

Karhukaiset ovat eläinkunnan pääjakso, johon kuuluu yli 700 lajia. Ne elävät sammalikoissa ja muissa kosteissa ympäristöissä, mutta ne selviävät tarpeen tullen 99 prosentin nestehukasta. Silloin ne vaipuvat kryptobioosiksi kutsuttuun lepotilaan, jossa niiden aineenvaihdunta pysähtyy ja ne kestävät äärimmäistä kuivuutta, säteilyä ja hapen puutetta. Kun olosuhteet normalisoituvat ja karhukaiset saavat tipan vettä, ne jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eläinkunnan nälkätaiteilijat kiinnostavat niin biologian kuin lääketieteenkin tutkijoita. Taito selviytyä rajusta painonvaihtelusta ja kyky säädellä aineenvaihduntaa olisi hyödyllinen ihmiselläkin, sillä ihminen saa pitkän paaston jälkeen helposti mahahaavan ja ripulin.