Eläintenkin vitsaukset johtuvat usein bakteereista,Koalakarhuissa leviää klamydia.

 

 

Euraasian uhanalainen saiga-antiloopin joukkotuho hätkäytti 2015.

 

Australian koalat, Britannian peipot ja Suomen ravut ovat kokeneet kovia – eivätkä ne ole ainoita lajeja, joita tartuntataudit piinaavat.

Toukokuussa 2015 maailma sulatteli  Kazakstanista: 60 000 saiga-antilooppia oli kuollut arolle vain muutaman päivän sisällä. Kuun loppuun mennessä uhriluku nousi jo 120 000:een. Ruumiit täyttivät aron. Menehtyneistä tunnistettiin koiraita, naaraita, tiineitä emoja, synnyttäneitä emoja ja poikasia. Kuolinsyytä ei tiedetä vieläkään.

Niin järkyttäviä kuin tällaiset massakuolemat ovat, ne eivät ole tavattomia eläinmaailmassa. Tartuntataudit, joille populaatiossa ei ole vastustuskykyä, voivat johtaa valtavaan kuolleisuuteen. Kullakin lajilla on omat vaaralliset vitsauksensa.

 

Koalaa kiusaa seksitauti

Australian sympaattiset koalat kärsivät laajasta klamydiaepidemiasta. Sukupuolitauti ei suoranaisesti tapa koaloja, mutta aiheuttaa sokeutta, keuhkokuumetta ja hedelmättömyyttä. Klamydia heikentää myös yleiskuntoa ja immuunipuolustusta, mikä kasvattaa kuolleisuutta.

Taudin oireet vaihtelevat pitkälti sen mukaan, minkä klamydiabakteerin koala on yhdynnässä saanut. Eläimiä nimittäin sairastuttaa kolme eri lajia: Chlamydia psittaci, Chlamydia pneumoniae ja Chlamydia pecorum. Niistä haitallisin on C. psittaci, mutta moni koala kantaa kaikkia kolmea.

Klamydian tiliin lasketaan iso osa siitä, että Australian 50 000–100 000 yksilöä käsittävä koalakanta on viime vuosina huvennut – joillakin alueilla jo 80 prosenttia. Jotkut tutkijat varoittavat, että koala saattaa kuolla sukupuuttoon, ellei epidemiaa onnistuta pysäyttämään.

Luonnonsuojelijat koettavat pelastaa kantaa pyydystämällä sairaita yksilöitä lääkittäviksi klinikoille. Koalan klamydia paranee kuten ihmisenkin: antibiooteilla.

Pelastustoimia tarvitaan, sillä uusi uhkakin nostaa päätään. Viime vuosina koaloihin on levinnyt myös hi-virusta muistuttava retrovirus, joka klamydian lailla heikentää eläinten yleiskuntoa ja immuunipuolustusta.

 

Peippoja surmaa loinen

 

 

Alkueläin koitui puolentoista miljoonan viherpeipon kohtaloksi.

 

Lintujen trikomoniaasi on tappanut viime vuosina valtavasti peippoja ja viherpeippoja Britanniassa. Tämä alkueläin, Trichomonas gallinae, on alun perin kyyhkyjen loinen, mutta se voi levitä varpuslintuihin ja lintuja syöviin petolintuihin. Sairaus estää lintuja nielemästä, joten tartunnan saaneet yksilöt nääntyvät nälkään.

Britanniassa ensimmäiset trikomoniaasin aiheuttamat kuolemat havaittiin vuonna 2005. Sen jälkeen sairaus levisi ja tappoi lintuja joka vuosi massoittain vuoteen 2009 asti. Tutkijat arvioivat, että viherpeippojen kanta kutistui 4,3 miljoonasta yksilöstä 2,8 miljoonaan yksilöön. Tuho on suurin infektiotaudin aiheuttama lintukuolleisuus, joka Britanniassa on koskaan nähty.

Sairaus havaittiin myös Suomessa vuonna 2008, ja täälläkin se yhdistettiin viherpeippojen tavallista suurempaan kuolleisuuteen. Tutkijat uskovat, että peipot ja viherpeipot saivat tartunnan puluilta, jotka vierailivat lintujen ruokintapaikoilla.

 

Sammakoilla pandemia

 

 

Costa Rican kultakonnasta tuli sammakoiden hädän symboli. Globaalin ahdingon syytä alettiin etsiä sen kadottua.

 

Sammakkoeläimiä tappava kytridiomykoosi on yksi viime vuosikymmenten pahimpia globaaleja eläinten epidemioita. Se ilmestyi kuin tyhjästä ensin Australiaan ja levisi sieltä pelottavan nopeasti kaikkialle maailmassa.

Epidemia on dokumentoitu parhaiten Keski-Amerikassa, jossa vilisee jos jonkinlaisia sammakkoeläimiä. Havainnot osoittavat, että epidemian saavuttua populaatiot romahtivat puoleen vain 4–6 kuukaudessa. Tämän jälkeen sammakoita kuoli tasaisesti niin, että lopulta populaatioiden alkuperäisestä ”miesvahvuudesta” jäi jäljelle vain 20 prosenttia.

Infektiotaudit eivät yleensä aiheuta sukupuuttoja, mutta tutkijat uskovat, että kytridiomykoosi voi siihen johtaa. Costa Ricasta hävisi ainutlaatuinen kultakonna Bufo periglenes vuonna 1989. Australiassa kutistui olemattomiin Taudactylus acutirostris -päiväsammakon kanta. Lajia ei ole havaittu vuoden 1994 jälkeen.

Sieni syynä

Kytridiomykoosin aiheuttaja on Batrachochytrium dendrobatidis -sieni. Sen alkuperää on etsitty uutterasti, mutta lopullista vastausta ei ole saatu.

Erään teorian mukaan sieni olisi kotoisin Afrikasta ja levinnyt sikäläisen kynsisammakon mukana Eurooppaan. Afrikkalainen kynsisammakko voi kantaa sientä, mutta vastustuskykynsä ansiosta se ei sairastu infektioon. Siksi lajia käytettiin laajasti raskaustesteissä 1930–1960-luvuilla. Monista sairaaloista löytyi tuolloin naaraspuolisia kynsisammakoita.

Sammakkotesti oli ensimmäinen luotettava raskaustesti. Kun sammakkoon ruiskutettiin raskautta uumoilevan naisen virtsaa, se alkoi vuorokauden kuluessa kutea, jos lapsi todella oli alullaan. Munien kypsymisen sai aikaan istukkahormoni, jota erittyy vain raskauden aikana.

Jos tämä teoria pitää paikkansa, selitettäväksi jää, miten sieni levisi niin nopeasti kaukaisiin maihin ja vaikeapääsyisiin luonnonympäristöihin.

Tähän päivään mennessä kytridiomykoosin on raportoitu tarttuneen ainakin 500 sammakkolajiin. Osa niistä pystyy vastustamaan infektiota ja voi elää rinnakkain sienen kanssa. Vastustuskyvyn on joissakin tapauksissa todettu olevan peräisin sammakon iholla kasvavista mikrobeista, jotka tuottavat myrkkyä sientä vastaan.

Euroopassa kytridiomykoosia on raportoitu ainakin Espanjasta, Portugalista, Italiasta, Sveitsistä ja Romaniasta.

Euroopan sammakkoeläimillä on myös uusi huoli. Aivan viime vuosina maanosaamme on levinnyt Aasiasta uusi sienilaji Batrachochytrium salamandrivorans. Nimensä mukaisesti se sairastuttaa ja tappaa nimenomaan salamantereita. Niiden joukkokuolemia on jo tapahtunut esimerkiksi Hollannissa.

Tutkijat epäilevät, että syypää sienten leviämiseen on sammakkoeläinten kansainvälinen kauppa.

 

Home niittää lepakoita

 

 

Valkokuono-oireyhtymän paljastaa kärme, joka peittää kuonoa ja siipiä.

 

Lepakoiden valkokuono-oireyhtymä havaittiin New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 2006. Sen jälkeen se on levinnyt 22 osavaltioon, ja sen arvioidaan tähän mennessä tappaneen noin seitsemän miljoonaa yksilöä useista eri lajeista. Kuolleisuus on monin paikoin ollut 90 prosenttia. Jopa tuhatpäisiä populaatioita on kadonnut.

Itärannikolta alkaneen epidemian esiintymisalue rajoittuu toistaiseksi suunnilleen suurten järvien pituuspiirille. Tutkijat kuitenkin pelkäävät, että tauti leviää Kaliforniaan, jonka lepakkolajisto on poikkeuksellisen rikas.

Valkokuono-oireyhtymän aiheuttaa homesieni Pseudogymnoascus destructans. Se infektoi lepakoita, jotka talvehtivat luolissa. Sairastuneet yksilöt tunnistaa kuonoon ja siipiin muodostuvasta valkoisesta härmeestä, mutta pahimmin tauti koettelee aineenvaihduntaa. Sairaat yksilöt kuluttavat energiaa kaksi kertaa nopeammin kuin terveet, joten käytännössä sairaat nääntyvät nälkään talvihorroksen aikana.

Alkuperä mysteeri

Valkokuono-oireyhtymä ilmaantui yhtä lailla tyhjästä kuin sammakoita tappava kytridiomykoosi. Taudin alkulähde on edelleen mysteeri. Sieni itse on viileitä oloja rakastava home, jota esiintyy luontaisesti luolien maaperässä. Sitä on tavattu lepakoilla myös Euroopassa ja Aasiassa, mutta milloinkaan sitä ei ole yhdistetty laajoihin lepakkokuolemiin.

Yksi mahdollinen selitys Pohjois-Amerikan tautiaaltoon on, että jossakin luolassa lepakoihin päätyneet sienet muuttivat käyttäytymistään. Tämän jälkeen sieni olisi levinnyt yksilöstä toiseen yhteisissä nukkumapaikoissa.

On myös mahdollista, ettei valkokuono-oireyhtymä sittenkään ole pohjoisamerikkalainen erikoisuus. Ehkä tauti on aiheuttanut massakuolleisuutta myös Euroopassa, vaikkei siitä ole havaintoa. Helmikuussa 2015 julkaistiin tutkimus, jossa vertailtiin erittäin kattavalla aineistolla Euroopan ja Pohjois-Amerikan lepakkokolonioiden kokoa vuosina 1976–2013. Sen mukaan koloniat Pohjois-Amerikassa olivat tarkastelujakson alussa noin kymmenen kertaa suuremmat kuin Euroopassa. Kun valkokuono-oireyhtymä alkoi tehdä tuhojaan, kolonioiden koko supistui eurooppalaisten kolonioiden mittaan.

 

Pussiahmoilla syöpää

 

 

Outo syöpä tarttuu, kun pussiahmat tappelevat ravinnosta ja arvojärjestyksestä.

 

Tasmanian pussiahmoja vaivaavan epidemian täytyy olla maailman erikoisimpia. Se leviää kuin infektiotauti, mutta sitä ei aiheuta virus, ei bakteeri eikä mikään muukaan mikrobi, vaan syöpä, joka tarttuu kosketuksesta. Tällaisia tarttuvia syöpiä tunnetaan maailmasta vain kaksi: toinen pussiahmoilta, toinen koirilta.

Ensimmäiset havainnot pussiahmojen syövästä tehtiin vuonna 1996 Tasmanian itäosassa. Sen jälkeen sairaus on levinnyt länttä kohti, ja kaikkialla, minne tauti on ennättänyt, pussiahmojen populaatio on romahtanut 25–50 prosenttia.

Tutkijat pelkäävät, että sairaus voi pyyhkiä vain Tasmaniassa tavattavat pussiahmat sukupuuttoon nopeastikin, noin 30 vuodessa, sillä tautina syöpä on paljon vaikeampi tapaus kuin virukset. Tavanomaiset epidemiat hellittävät, kun populaatiossa kehittyy vastustuskyky taudinaiheuttajia vastaan. Voiko syöpään syntyä immuniteetti, ei tiedä kukaan.

 

Rutto tyhjentää rapuvesiä

 

 

Vieraslajin kantama tauti uhkaa edelleen eurooppalaista jokirapua.

 

Rapurutto on yksi kaikkien aikojen tuhoisimpia eläinten epidemioita Euroopassa. Taudin aiheuttaa Aphanomyces astaci -munasieni, joka elää ravun kuorella. Jos sieni pysyy siellä, ravulla ei ole hätää, mutta vastustuskyvyttömällä se tunkeutuu kudoksiin ja tappaa isäntänsä tuottamallaan hermomyrkyllä.

Pohjois-Amerikan sisävesissä on rapulajeja paljon enemmän kuin Euroopassa, ja ne kaikki kykenevät vastustamaan rapuruttoa. Eurooppalaiset lajit, joita laskutavan mukaan on kolmesta kuuteen, ovat sen sijaan erittäin haavoittuvaisia. Monissa vesistöissä sieni on aiheuttanut täydellisen hävityksen.

Suomikin sai taudin

Euroopan ravut joutuivat ensimmäisen kerran kosketuksiin rapuruton kanssa Italiassa 1860-luvulla. Tuolloin Pojokeen pääsi rapuruton saastuttamaa painolastivettä tai siihen istutettiin pohjoisamerikkalaisia rapuja.

Niin tai näin, tulokset olivat järkyttävät. Rapurutto levisi Ranskaan vuonna 1875, Saksaan 1880, Suomeen Baltian ja Venäjän kautta vuonna 1893 ja Ruotsiin 1907. Kaikkialla rutto jätti jälkeensä tyhjät rapuvedet. Esimerkiksi Suomessa ravustus oli vielä 1900-luvun alussa tärkeä elinkeino, mutta rutto romahdutti saaliit kymmenesosaan entisestä.

Riesa jäi pysyväksi

Rapuruton toinen aalto koettiin, kun Eurooppaan alettiin 1960-luvulla istuttaa kadonneiden rapukantojen tilalle pohjoisamerikkalaisia lajeja, kuten täplärapua ja punarapua. Vaikka nämä lajit eivät sairasta rapuruttoa, ne toimivat sen kantajina. Kun rapuja karkasi uusiin vesistöihin, rapurutto levisi uusille alueille, ja kotoperäiset ravut joutuivat entistä ahtaammalle.

Rapurutto ei ole niitä epidemioita, jotka leimahtavat jossakin ja häviävät, vaan siitä on tullut pysyvä osa rapuvesien ekologiaa kaikkialla Euroopassa. Se valtaa edelleen uusia elinalueita.

Tästä saatiin kipeä näyttö Kemijoella vuonna 2005. Aiemmin rapurutosta vapaat jokialueet saastuivat, ja rapukannat romahtivat. Vuonna 2013 rapurutto levisi Oulujärveen, ja koko laajan rapuapajan pelätään tuhoutuvan.

Huonoja uutisia on saatu myös Irlannista, jota on pitkään pidetty rapurutosta vapaana maana. Elokuussa 2015 – samaan aikaan kun saiga-antilooppien massakuoleman käsittely jatkui mediassa – rapurutto palasi yhteen Irlannin arvokkaimmista rapuvesistä. Ernejoesta löytyi kuolleina satoja uhanalaisia valkosaksirapuja, ja tutkijat arvioivat, että kanta menetetään.

Rapurutto on aiheuttanut jokiravuille niin voimakkaan valintapaineen, että yksilöissä on kehittynyt sille vastuskykyä. Tämä uusi polvi voi täpläravun tavoin toimia rapuruton oireettomana kantajana. Vastustuskykyisiä jokirapuja on löydetty jo Suomestakin, esimerkiksi Kainuun vesistä.

 

Ebola uhkaa gorilloja

 

 

2000-luvun ebolaepidemioissa on kuollut tuhansia muutenkin uhanalaisia gorilloja.

 

Vuonna 2014 koko maailman tietoisuuteen nousi ebolavirus, jonka aiheuttama verenvuotokuume tappoi tuhansia ihmisiä Länsi-Afrikassa.

Tauti näyttää kuitenkin olevan vielä tuhoisampi gorilloille. Ihmisten epidemioissa kuolleisuus on ollut pahimmillaan noin 50 prosenttia, mutta gorilloiden jopa 95.

Kun ebola vuosina 2002–2003 levisi Kongon ja Gabonin gorilloissa, uhriluvuksi arvioitiin noin 5 000 yksilöä. Vuonna 2004 virustauti tappoi 95 prosenttia Kongon tuolloin 400-päisestä gorillapopulaatiosta. Satoja yksilöitä menehtyi myös ympäröivissä, huonommin tunnetuissa populaatioissa.

Ebola voi tietää hengenmenoa myös simpansseille, mutta kuolleisuus on alhaisempaa kuin ihmisillä. Vuonna 1994 verenvuotokuumeeseen menehtyi noin 25 prosenttia pienestä simpanssipopulaatiosta Norsunluurannikolla.

Ebolavirus on hyvä esimerkki siitä, että suuri osa ihmisten infektiotaudeista on itse asiassa alun perin eläinten sairauksia. Olemme saaneet tippurin naudoilta, hi-viruksen simpansseilta, sikotaudin lepakoilta, isorokon vesipuhveleilta, hinkuyskän sioilta ja satiaiset gorilloilta.

Suunta käy toiseenkin suuntaan. Suuret kissapedot näyttävät saaneen helikobakteerin ihmiseltä. Ilmeisesti bakteeri tarttui, kun pedot söivät jonkun varhaisen esi-isämme sisäelimiä.

Tansaniassa erään simpanssipopulaation uskotaan saaneen polioviruksen ihmisiltä. Länsi-Afrikassa taas ihmisiltä tarttunut, hengitystieinfektioita aiheuttava rs-virus pyyhki useita simpanssipopulaatioita pois kartalta vuosina 1996–2006.