Ihmiskeho on evolutiivista haitekia päästä varpaisiin.

Vauhdikas meno siivitti matkaa meiksi.

Vielä runsas vuosikymmen sitten juoksua pidettiin evoluutiossamme kävelyn sivutuotteena. Liikkuivathan jo miljoonia vuosia sitten eläneet apinaihmiset kahdella jalalla.

Nyt on toinen ääni kellossa. Nykyisen tulkinnan mukaan juoksu onkin luonnon vahvaa valintaa. Meistä tuli tällaisia kuin tuli juoksun ansiosta. Kävely ei olisi muokannut kehoamme yhtä vahvasti.

Uusi näkemys perustuu tutkimuksiin, joita ovat tehneet muun muassa Utahin ja Harvardin yliopiston evoluutiobiologit Dennis Bramble ja Daniel Lieberman.

Kaksikko on vertaillut esimuotojemme liikuntaelimistön rakenteita päästä varpaisiin ja pannut merkille, että ihmisen sukuun kehittyi sopeumia, jotka suosivat nimenomaan kestävyysjuoksua. Niitä ei ollut kävellen kulkeneilla apinaihmisillä eikä niitä juuri löydy nykyisiltä apinasukulaisiltammekaan.

Tärkeitä meille ominaisia sopeumia ovat muun muassa niskaside, vapaasti liikkuvat hartiat, muhkeat pakarat, hyvin kehittyneet jalkaholvit sekä runsas hikoilu.

Niskaside on kudos, joka kiinnittää kallomme selkärankaan niin, että pää pysyy vakaana eikä heilahtele vauhdissa. Hartiat taas pääsevät liikkumaan itsenäisesti siksi, että lapaluut kiinnittyvät kallonpohjaan vain yhdellä lihaksella.

Voimakkaat pakaralihakset estävät vartalon kallistumista eteenpäin. Jalkaholvit toimivat puolestaan kuin jouset. Niistä syntyy tehokas iskunvaimennin ja elastinen energiavarasto, joka säästää voimia.

Poikkeuksellinen on myös kykymme hikoilla. Meillä on pieniä hikirauhasia tiheämmin kuin millään muulla kädellisellä. Kun hikirauhasemme ovat lisäksi erittäin aktiivisia, voimme jäähdyttää itseämme hikoilemalla voimakkaasti koko vartalollamme.

Kehityshistoriamme tutkijoilla on erilaisia ideoita siitä, mikä näihin sopeumiin johti. Laajaa kannatusta nauttii Utahin yliopiston David Carrierin ajatus, jonka mukaan kehitystä siivitti varhaisten ihmisten mieltymys runsaasti energiaa ja proteiinia sisältävään lihaan. Ennen kuin edeltäjämme keksivät heittokeihään, ravitsevaa syötävää sai varmimmin juoksemalla riistaeläimiä kiinni.

Tässä mielikuvassa vaivattomasti hölkkäävä, tehokkaasti hikoileva ihminen haastaa leijonat ja muut isot lihansyöjät niiden leipälajissa. Kun pedot keskipäivän kuumuudessa lepäilevät pesällään, esi-isämme pinkaisee gasellin perään. Takaa-ajo saattaa kestää tuntikausia, mutta lopulta saalis nääntyy kuumuuteen ja maratoonari pääsee korjaamaan himoitsemansa palkinnon.