Kevätauringossa kylpevä jäälakeus on piirtynyt lähtemättömästi hylkeenpyytäjien, entisten kalastajien mieleen. Sydäntalven he ovat sinnitelleet tuvassa, kevätjäille päästään huhtikuun puolivälissä hylkeenpyynnin alkaessa.

 

 

 

Hylkeenpyytäjä Sauli Kehus Perämerellä.

 

Kuivaniemeläinen Sauli Kehus ja hylkeenpyytäjien perinteinen ajopuu, jonka avulla pyytäjä liikkuu jäällä ja laskeutuu ampuma-asentoon sen päälle.

 

Edessä avautuva näky vetää pyyntiseurueen hiljaiseksi. Parinkymmenen hylkeen laumoja on äkkiseltään laskettuna ainakin kolme. Harjaantunut silmä näkee kiikarin linssin läpi myös kauempana merellä siintävät mustat pisteet. Itämerennorpat ovat nousseet paistattelemaan päivää Perämerellä olevalle jääkannelle.

On kevään ensimmäisen pyyntireissun aika. Hylkeenpyytäjät ovat suunnanneet jäälle toivoa täynnä, sillä hyljepolitiikassa puhaltavat uudet tuulet. Varovaisesti, mutta kuitenkin.

Itämerennorppaa päästään nyt pyytämään kevätjäiltä ensimmäisen kerran sitten 1980-luvun, jos vahinkoeläimiä ja tutkimuspyyntiä ei oteta lukuun. Ensimmäiset pyyntiluvat saatiin viime syksyksi.

 

 

Hylkeenpyytäjät liikkuvat jäällä ajopuulla.

 

Ajopuulla hylkeenpyytäjä menee jäällä sinne, missä muut kulkuvälineet eivät välttämättä kanna pyytäjän painoa.

 

Kuivaniemen edustalta jäälle lähtenyt pyyntiseurue perustaa tukikohdan kiviselle luodolle. Sen tuntumassa jäät ovat pakkautuneet töyrääksi muuten niin sileällä jäälakeudella.

Porukan kokenein hylkeenpyytäjä Jouni Heinikoski evästää Sauli Kehusta ja Antti Tissaria, jotka ovat pukeutuneet kokovalkoisiin. Molempien ajopuu on valmiina, joten on aika liu'uttaa ajopuu vauhtiin.

Heinikoski nostaa kiikarit silmilleen ja jupisee itsekseen, sillä pyytäjät eivät ole maalanneet kenkiään valkoisiksi. Mustat kengät näkyvät kauas sinistä ja valkoista hehkuvalla jäälakeudella.

Puolen tunnin kuluttua lähdöstä kajahtaa ensimmäinen laukaus, se on osuma. Railon viereen jää täysikasvuinen Itämerennorppa, mutta muu lauma on pulahtanut hyiseen veteen.

– Kaikki kyllä tiesivät meidän tulon, ei niitä voinut yllättää, myöntää Sauli Kehus.

Hiki helmeilee pyytäjän otsalla, sillä ajopuulla matkaa kertyy jäällä helposti kilometritolkulla. Tavallisesti saalis kuljetetaan pois jäältä ajopuun edessä olevalla niin sanotulla läskilaudalla, mutta nyt paikalle voidaan kaartaa moottorikelkalla.

– Otetaan nahka pois ja lihat pois. Vielä kun olisi kananmunia ja jauhoja, niin tehtäisiin tässä verilättyjä, mutta kun ei ole mukana, päivittelee Kehus.

 

 

Hylkeenpyytäjä Jouni Heinikoski nylkee hyljettä yhdessä sen ampuneen Sauli Kehuksen kanssa.

 

Jouni Heinikoski ja Sauli Kehus irottavat nahkaa hylkeestä.

 

Hylkeenlihan makuun Sauli Kehus pääsi jo lapsuudenkodissa, sillä isä oli ammattimainen hylkeenpyytäjä. Koska hyljettä ei voi hyödyntää kaupallisesti, saalis menee kotitarpeiksi ja käytetään mahdollisimman tarkkaan aivan kuten ennen vanhaan.

Myöhemmin ammattikalastajana hän seurasi, miten hyljekanta kasvoi kasvamistaan eikä enää varonut edes ihmistä, vanhaa vihollistaan. Veri vetää miehen jääpyyntiin.

– Tämä on vissiin joku sairaus, johon ei ole muuta lääkettä kuin lähteä jäälle. Täällä siitä paranee.

 

 

Sauli Kehus.

 

Hylkeennahka puhdistetaan railossa lähellä pyyntipaikkaa.

 

Menee vain muutama minuutti, kun nahka ja syötäväksi kelpaavat osat ovat irti eläimestä. Samalla irrotetaan näytepalat hyljetutkimusta varten. Sen jälkeen nahka huljautetaan puhtaaksi läheisessä railossa.

Lopuksi nahka traaneineen asetellaan ajopuun päällä olevalle läskilaudalle.

 

 

Hylkeenpyytäjän ase lepää ajopuulla.

 

Jäällä hylkeenpyytäjä pukeutuu valkoiseen pukuun ja myös ajopuun päällä oleva ase peitetään valkoisella suojahupulla.

 

Hylkeenpyytäjät perustavat leirin luodolle, joka on vanha kalastajien tukikohta. Heti kun puuliesi on saatu lämpimäksi, pistetään pannulle juuri pyydetyn hylkeenmaksa.

– Meillä on pitkä päivä edessä. Odotetaan vielä hetki, että tilanne rauhoittuu ja mennään sitten takaisin, sanoo Sauli Kehus.

Muonavarusteista pöydälle löytyy myös purkki hylkeenlihaa. Hylkeen hyödyntämisestä on taukotuvalla merkkejä muutenkin, sillä rakennus on maalattu punamullalla, jonka joukkoon on sekoitettu traania.

 

 

Hylkeenpyytäjä Sauli Kehus tähystää katolla.

 

Sauli Kehus seura taukotuvan katolta, miten aloitteleva hylkeenpyytäjä etenee jäällä.

 

Taukotuvalla pyytäjillä on aikaa muistella perimätietona kulkeneita tarinoita. Kuivaniemi on vanha hylkeenpyyntipitäjä, jossa ei ole kuulemma haudattu yhtään koiraa leukaluun kanssa. Ne annettiin aikoinaan nimismiehelle merkkinä hylkeenpyynnistä, joka maksoi niiden perusteella tapporahan pyytäjille.

Tiedossa on myös, että suomalaiset ja ruotsalaiset vaihtoivat hylkeen osia keskenään, kun toisessa maassa maksettiin tapporaha leukaluun ja toisessa takaräpylöiden lukumäärän mukaan.

Rannikon hylkeenpyyntikulttuuri on satoja vuosia vanhaa. Vielä muutama vuosikymmen sitten Pohjanlahdelta ja Perämereltä lähdettiin viikkoja kestäneille jääpyyntimatkoille, mutta nykyään viikonkin pyyntimatka on irtiotto arjesta.

Jäällä pyytäjä liikkuuu ajopuulla ja kun jääkansi pirstoutuu riittävästi, pyynti siirtyy veneisiin.

 

 

Jouni Heinikoski

 

Hylkeenpyytäjä Jouni Heinikoski.

 

Hylkeenpyytäjän alla on pitkä suksi eli ajopuu. Se on erikoisuus, joka tunnetaan tiettävästi vain Pohjanlahdella ja Suomenlahdella. Sen avulla pyytäjä liukuu pitkin jäälakeutta ja laskeutuu ajopuun varaan ollessaan ampumaetäisyydellä saaliista.

Pyyntikulttuuri, maisemat ja vaihtelevat olosuhteet lumosivat aikoinaan myös kemiläisen Jouni Heinikosken. Entisestä kalastajasta tuli ammattimainen hylkeenpyytäjä, joka liikkuu hylkeiden perässä Pietarsaaresta Tornioon aina kun päivätöiltään ehtii.

Nykyään hän kouluttaa myös uusia pyytäjiä.

– Ajatus on pitää yllä ikivanhaa pyyntikulttuuria ja siihen me tarvitaan nuoria kavereita, perustelee Heinikoski.

 

 

Hylkeenpyytäjä jatkaa matkaansa ulommas merelle.

Antti Tissarin pyyntimatka jatkuu vielä ulommas merelle.