Kirurginen istute soveltuu kallovammojen hoitoon.
 

Likoamaan jätetyssä astiassa syntyi lujite hammaspaikkoihin.

Oikeastaan kaikki lähti siitä, että professori Pekka Vallittu rakenteli pikkupoikana lennokkeja balsapuusta ja lasi- tai hiilikuidusta. Myöhemmin hammasteknikoksi opiskellessaan hän ihmetteli, miksei proteeseissa käytettäviä akryylimuoveja vahvistettu kestävillä lasikuiduilla. Kotikonstein hän ei onnistunut materiaaleja yhdistämään, mutta ajatus jäi itämään.

Onnekas sattuma Norjassa

Vallittu jatkoi opiskelujaan hammaslääkäriksi ja ryhtyi väitöstyönään tutkimaan biomateriaaleja Kuopion yliopistossa. Keksintö syntyi sattumalta, kun hän oli 1990-luvun puolivälissä tohtoritutkijana Norjassa.

Eräänä päivänä hän ei laboratoriosta lähtiessään tiskannut astioi­ta, päästi vain vettä päälle ja jätti likoamaan. Seuraavana aamuna hän huomasi, että muoviseoksen jäämistä oli muodostunut muovivaahtoa. Vallittu oivalsi, että tässä oli keksintö. Kun huokoisen muovivaahdon pani lasikuitujen väliin muutamien muiden muovikomponenttien kanssa, syntyi oiva lujite hammaspaikkoihin, -proteeseihin ja -siltoihin.

Hampaita seurasi kallo

Kuopioon palattuaan Vallittu marssi yksityisen patenttitoimiston juttusille ja esitteli keksintönsä. Patenttiasiamies totesi yksikantaan, ettei lasikuitua voi patentoida, sehän keksittiin jo 50 vuotta sitten.

Asia olisi ehkä hautautunut, ellei Vallittun vastaväittäjä Antti Yli-Urpo olisi kiinnostunut keksinnöstä. Hän ehdotti, että Vallittu tulisi tutkijaksi Turkuun. Sieltä löytyisi kaupallistamiskokemusta ja aihepiiriä hyvin ymmärtävä patentti-insinööri.

Vuonna 1997 syntyi StickTech, joka ryhtyi markkinoimaan kuituvahvisteisia hammasmateriaaleja. Vallittu lähti mukaan mitättömällä osuudella, sillä hän halusi keskittyä akateemiseen tutkimukseen.

Vuosituhannen vaihteessa kaksikko ryhtyi tutkimaan, voisiko Yli-Urpon kehittämää bioaktiivista lasia yhdistää lasikuitumuoviin. Mukaan kuvioihin tuli myös kirurgi Kalle Aitasalo.

Tällä kertaa yhteistyö tuotti uudenlaisen kalloistutteen. Sen ulkopinta on oikean kallon tavoin tiivis ja kova, ja sisältä löytyy huokoinen biolasi­ydin, joka imee verta ja verisoluja eli toimii hohkaluun tavoin.

– Biologinen toiminnallisuus on iso etu. Tähän verrattuna perinteiset titaani-istutteet ovat kuin steriloitua rautakauppatavaraa.

Meinasi kaatua patenttiin

Oli juhlallinen hetki, kun Aitasalo vuonna 2007 siirsi leikkaussalissa Vallittun valmistaman kallioistutteen ensimmäiselle potilaalle. Seuraavina vuosina istutteen sai kolmisenkymmentä potilasta. Tutkijat tekivät työt omalla ajallaan aamuyön tunteina, sillä rahoitusta keksinnön tuotteistamiseen ei ollut.

– Työskentelin aidon papin tavoin, ympärivuorokautisesti.

Ongelmiin johtivat isot patenttikulut. Mikään taho ei halunnut tarttua keksintöön, vaikka olisi saanut patentin puoli-ilmaiseksi.

Lopulta näytti jo siltä, että patentista on luovuttava. Silloin Helsingin yliopiston kaupallistamisyhtiö Licentia tuli avuksi ja maksoi kahden vuoden ajan patenttikulut. Vuonna 2010 tutkijat saivat tuekseen yksityisen sijoittajayhteisön, joka oli sattumalta kuullut kalloistutteesta. Perustettiin Skulle Implants, jossa myös Vallittu on osakkaana.

Nyt näyttää hyvältä

Asiat lähtivät rullaamaan. Rakennettiin talo, puhdastilat ja tuotantoprosessi, tehtiin kalliit kliiniset bioyhteensopivuuskokeet sekä haettiin viranomaisluvat. Myynti käynnistyi vuonna 2014.

Istutteet ovat lyöneet itsensä nopeasti läpi. Tulevaisuus näyttää hyvältä.

– Tärkein oppi on ollut se, että kannattaa jakaa ajatuksiaan mahdollisimman avoimesti. Meillä Suomessa tutkijat eivät helposti kerro mitään muille, vaan tekevät mieluummin yksin. Olemalla sopivasti avoin saavuttaa paljon enemmän.