Talitiainen oksalla
 
Talitiainen on yksi tutuimmista pönttöpesijöistä.
 

Suomessa elää noin 30 lintulajia, jotka pesivät puunkoloissa, ja jokunen lisäksi kivien onkaloissa. Tikat sekä hömö-, töyhtö- ja lapintiainen kovertavat itse pesäkolonsa, mutta muiden kololintujen on löydettävä valmis pesäkolo.

Ihminen on kovertanut linnuille pesäkoloja tuhansia vuosia. Telkille, isokoskeloille ja uiveloille tarjottiin pesäpaikkoja hakkaamalla onttoon puunrunkoon kivikirveellä lentoreikä, jotta munia saataisiin syötäväksi. Tämä ihmisen tekemä pesäpaikka, uu, kuuluu suomen vanhimpaan, ainakin 5 000 vuotta vanhaan kantasanastoon. Uusta muovautui uuttu, linnunpöntön vanhempi nimitys. Uutuissa munitettiin vesilintuja 1900-luvun alkupuolelle saakka, mutta nykyisin se on laitonta.

Ennen tehokkaan metsätalouden aikaa tikankoloja ja lahoavien puiden onkaloita oli luonnonmetsissä riittämiin lintujen pesäpaikoiksi. Ihmisen hoitamissa metsissä kolopuista on kuitenkin paha pula, myös siksi, että useimmat tikkalajit ovat vähentyneet huomattavasti metsätalouden vuoksi.

Pöntön hyväksyy parikymmentä lintulajia

Ihminen voi helpottaa kololintujen pesäpaikkapulaa rakentamalla pönttöjä. Pöntön hyväksyy parikymmentä lintulajia, joista tavallisimpia on tusinan verran, tutuimpina tali-, sini- ja kuusitiainen, kirjo- ja harmaasieppo, kottarainen, varpunen ja pikkuvarpunen, tervapääsky, leppälintu (ja sen loinen käki), käenpiika, telkkä, isokoskelo, lehto-, helmi- ja viirupöllö.

 

Aikuinen viirupöllö istuu koivun oksalla ja nuokkuu.

 
Viirupöllökin hyväksyy pöntön.
 

Pönttöjä kannattaa ripustaa pihojen ja pellonreunojen lisäksi myös metsiin, jotta mahdollisimman monet linnut saisivat turvallisen pesäpaikan. Onhan moni niistä muuttanut tänne keväällä Afrikasta asti vain pesintää varten.

Tiivis, kestävä ja kunnolla kiinni

Pöntön voi kovertaa puupölkystä tai tehdä kovaseinäisestä ontosta puusta, tai – mikä on tavallisempaa – rakentaa höyläämättömästä laudasta. Pöntön on oltava tiivis, kestävä ja kunnolla puussa kiinni. Pönttöä ei saa tehdä pahvista tai pellistä, sillä edellinen hajoaa kesken pesinnän ja jälkimmäinen on poikasille tappavan kuuma.

 

Vanha linnunpönttö

 
Pöntön on oltava kunnolla puussa kiinni.
 

Katto- ja lattiamateriaalina paras on vedenpitävä vesi- eli filmivaneri. Pohjaan porataan sentin levyisiä reikiä kosteuden poistamiseksi. Avattava katto kiinnitetään esimerkiksi rautalankalenkillä, jotta pöntöstä voidaan poistaa vanhat pesät pesinnän jälkeen. Tällöin pönttö kuivaa paremmin ja kestää pitempään, eivätkä pesämateriaaleissa säilyvät loiset vaivaa yhtä paljon seuraavana kesänä.

Turvallinen pönttö

Pöntön tärkeimpiä mittoja ovat lentoaukon halkaisija ja pesän pohjapinta-ala. Välttääkseen pesärosvoja useimmat lajit pesivät pönttöön, johon ne itse lentoaukosta juuri mahtuvat mutta isommat pedot eivät. Liian ahtaassa pöntössä osa poikasista tallautuu toisten alle.

Turvallisin tapa ripustaa pönttö on porata takaseinän yläosaan kaksi reikää ja pujottaa niiden kautta rautalanka tai kestävä muovinaru, joka kierretään rungon ympäri niin löysälle, että rungolle jää paksunemisvaraa. Pöntön voi ripustaa kaikkiin ilmansuuntiin ja puulajeihin. Pöllöille ja tuulihaukalle riittävä korkeus on 4–8 metriä, muille lajeille 1–2 metriä, jos ilkivallasta ei ole pelkoa. Telkän, isokoskelon ja pöllönpöntön pohjalle laitetaan pehmukkeita, koska nämä lajit eivät tuo pesäaineksi.