Indonesian syrjäisessä kolkassa vainajat – ja heidän ruumiinsa – ovat edelleen perheenjäseniä.

 

Eräänä iltana seitsemän maissa Elisabeth Rante vetää kullanhohtoisen oviverhon sivuun. Astumme yhdessä huoneeseen. Hän puhuu miehelleen. ”Papa … papa”, hän kuiskaa. ”Meille on tullut vieras kaukomailta.”

Taempana perheen toiseksi vanhin poika Jamie astuu huoneeseen ja kävelee tarjottimen kanssa isänsä luo. ”Tässä on riisisi, papa. Tässä on kalasi. Tässä ovat chilit”, hän sanoo.

Kun vetäydymme huoneesta, Elisabeth sanoo hiljaa: ”Herätys, papa. On illallisen aika.” Käännyn hetkeksi katsomaan, kun vanhin poika Yokke selittää: ”Hän ottaa sinusta valokuvan, papa.”

Koskettavan perheidyllin voisi nähdä missä päin maailmaa tahansa – yhtä seikkaa lukuun ottamatta. Elisabethin aviomies, kaupungin avioliittotoimiston entinen virkailija, on ollut kuollut jo lähes kaksi viikkoa.

Petrus Sampe makaa tässä komeassa punertavassa, kunnioitetun ja vauraan perheen sementtitalossa liikkumattomana puisella parivuoteella, punainen kuvioitu peitto leuan alle pedattuna.