Esi-isän kannatti säikkyä, nykyihmisen ei.

Taas yksi tavallinen aamu. Autoradio pauhaa uutisotsikoita — eivätkä ne ole mukavaa kuultavaa. Jossain on räjähtänyt pommi. EU-johtajat suunnittelevat kriisikokousta. Välimerellä etsitään epätoivoisesti kahta turvapaikanhakijoita kuljettanutta alusta. Hukkuneiden määräksi arvioidaan yli 40, heistä puolet lapsia.

Väännän volyymia pienemmälle, mutta takapenkkiläinen ehtii reagoida. ”Isi, pitääkö pelätä”, kysyy yhdeksänvuotias.

Pikkuihmisen hätäännys ei ole ensimmäinen eikä ihme. Välillä vanhempaakin hirvittää. Uutiskanavat suoltavat päivittäin yhtä ja samaa sysimustaa: talous jumittaa, apatia kasvaa, ja melkein joka nurkalla kalistellaan aseita. Raflaavat otsikot lisäävät uutisten pelkokerrointa.

Rummutus tehoaa. Kaksi kolmesta suomalaisesta kokee tätä nykyä elämänsä turvattomammaksi kuin ennen. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tuoreen kyselyn mukaan suomalaiset eivät ole koskaan pelänneet tulevaisuutensa puolesta niin paljon kuin nyt. Turvattomuuden tunnetta on mitattu jo neljännesvuosisata.

Pelko on ihmiselle luontaista. Se suojaa meitä vaaroilta ja vahvistaa oppimista. Vain typerys jättää pelkäämättä. Jos esi-isä ei ymmärtänyt säpsähtää rasahdusta pimeässä metsässä, hän tuskin selviytyi.

Sisäinen hälytysjärjestelmämme on kammottavan tehokas. Huomaamme ikävät asiat nopeammin, ja meidän on vaikeampi ohittaa niitä kuin myönteisiä.

Kielteinen leima takertuu kiinni kuin lika. Jos ihminen tulkitsee jonkin asian vaaralliseksi, vaatii valtavasti vakuuttelua, ennen kuin hän muuttaa käsityksiään. Susipelko istuu syvässä, eikä muukalaiskammo karise ilman siedätystä.

Esi-isän kannatti säikkyä, nykyihmisen ei. Liipasinherkkä pelkoreaktio on myrkkyä modernissa maailmassa, joka vilisee vaarallisen oloisia signaaleja. Valmiiksi säikyt aivot vahvistavat signaaleja.

Kun ikävät ajatukset täyttävät mielen, millekään muulle ei jää sijaa. Murheet kasautuvat möykyksi, puheet synkistelyksi. Samalla kaikki hyvä, mikä maailmassa tapahtuu, unohtuu. Se ei mahdu uutisiin eikä ihmisten mieleen.

Uskokaa pois: Harmageddon ei ole nurkan takana, vaikka sitä meille monesta tuutista toitotetaan. Ihmisen maailma on menossa monella mittarilla mitattuna eteenpäin. Toiveikkuudelle on katetta.

Takapenkin pikkuihmisille ja muillekin tarjoan mummoni vanhaa mottoa: Murheiden määrä on pitkällä aikavälillä vakio. Pelot kutistuvat, kun ne kohdataan – yhdessä.