Tasa-arvoinen asuntopolitiikka piti köyhät ja varuaat lähekkäin – lamaan asti. Sen jälkeen se ei ole riittänyt torjumaan eriarvoistumista.

Köyhyystaskut ovat rajautuneet taloihin ja kortteleihin. Nyt kurjistuvat kokonaiset kaupunginosat.

Suomessa ei ole slummeja, mutta viime vuosikymmenten aikana asuinalueet ovat meilläkin eriytyneet aiempaa voimakkaammin asukkaiden varallisuuden, koulutuksen, työllisyyden ja etnisen taustan perusteella. Pääkaupunkiseudulla jo joka kymmenes ihminen asuu alueella, jota leimaa kasautunut huono-osaisuus.

Ilmiö tunnetaan myös Turussa ja muissa maakuntien keskuskaupungeissa. Huono-osaisuus kasaantuu tietyille alueille, minkä pelätään syventävän asukkaiden ongelmia.

Lamasta alkoi iso jako

Alueiden tasa-arvo oli likimain totta vielä 1980-luvun Suomessa. Eriytyminen alkoi 1990-luvun lamasta, kun melkein joka 20:s joutui työttömäksi ja työttömyys jakautui aikaisempaa epätasaisemmin eri alueille.

Kun talous toipui, työpaikat menivät koulutetuille. Muilla pitkäaikaistyöttömyys yleistyi, eivätkä alueiden välille revenneet erot hävinneet. Pääkaupunkiseudulla huono-osaisimpien alueiden väkimäärä viisinkertaistui vuosien 1990 ja 2010 välillä.

Asukkaiden ahdinko alkoi vaikuttaa asuntojen hintoihin ja vuokriin uudella tapaa. Asunnon hinnan oli aiemmin määritellyt paljolti se, miten kaukana Helsingin keskustasta talo sijaitsi. Nyt huokeimmat kodit eivät enää löydykään yksinomaan ympäryskunnista, vaan myös pääkaupungin katujen varsilta.

Kehitystä kiihdytti lisääntynyt maahanmuutto. Tulijat asettuivat usein halpoihin asuntoihin, joita löytyi laman kurjistamista kaupunginosista. Helsingissä monet niistä ovat itäosaan 1960–1980-luvuilla rakennettuja lähiöitä.

Tällä vuosituhannella nämä alueet ovat saaneet uusia asukkaita kasvavasta joukosta työvoiman ulkopuolelle jäänyttä väkeä. Helsingin seudulla heitä on jo yhtä paljon kuin työttömiä, ja heistä joka kolmas on vieraskielinen.

Hajautus tasaa eroja

Kansainvälisesti asuinalueiden eriytyminen ei ole mikään uutinen. Jokainen tietää jo elokuvista ja televisiosarjoista, miten vaikkapa New Yorkin kaupunginosat ovat jakautuneet etnisen ryhmän ja tulojen perusteella. Suomen tilanne on poikkeuksellinen, sillä täällä asuntopolitiikka on tähdännyt asuinalueiden tasa-arvoisuuteen 1960-luvulta asti.

Tasalaatuisuuden tärkeä työkalu on ollut sekoittava asuntopolitiikka. Siinä erilaisia ihmisiä ohjataan asumaan lähellä toisiaan. Kaupungit ovat esimerkiksi rakentaneet vuokra-asuntojaan eri puolille, jotta mikään kaupunginosa ei niiden takia leimautuisi köyhien alueeksi. Myös omakoti-, rivi- ja kerrostaloja on kaavoitettu toistensa lomaan osin samasta syystä.

Sekoittamista on innostuttu kokeilemaan myös Keski-Euroopassa. Tulokset ovat olleet laihoja, kun jo köyhtyneiden alueiden väestöä on yritetty tasapainottaa houkuttelemalla niille työssä käyvää keskiluokkaa.

Ilman päättäväistä sekoittamista tilanne voisi olla sama Suomessakin. Esimerkiksi Helsingin huono-osaisimmista riittäisi väkeä täyttämään pari isoa lähiötä, mutta sekoittamispolitiikan ansiosta he asuvat ympäri kaupunkia. Slummien sijaan Helsingistä löytyykin lähinnä yksittäisten talojen tai kortteleiden kokoisia köyhyystaskuja, joiden asukkaat ovat jääneet jälkeen ympäristönsä talous- ja työllisyyskehityksestä.

Köyhyydestä äityy kierre

Suomessa on yritetty välttää asuinalueiden eriytymistä, koska sen pelätään heikentävän huono-osaisten mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Tätä kutsutaan aluevaikutukseksi.

Jo nyt Suomen köyhimmät ihmiset asuvat paikoin ympäristössä, jossa työnteko on poikkeavaa toimintaa. Helsingin kaupungin vuokratalojen asukkaiden työllisyyttä 2000-luvun alussa selvittänyt tutkimus kertoo, että parhaimmillaankin työikäisistä asukkaista vain hiukan yli puolet kävi töissä. Joka viides oli työtön ja joka neljäs jollain tapaa pysyvämmin työmarkkinoilta syrjässä, esimerkiksi sairauseläkkeellä. Luvut ovat keskiarvoja, joten todellisuudessa tilanne oli ja on monessa korttelissa paljon huonompi.

Aluevaikutus voi tällaisessa naapurustossa heikentää nuorten arvioita omista koulutus- ja työmahdollisuuksistaan. Jos omasta ja kavereiden perheistä ei löydy ketään, jolla olisi opiskelua vaativa ammatti, sellaista ei tohdi ehkä itsekään tavoitella. Mitä laajemmalle ympäristöön huono-osaisuus ulottuu, sitä tiukemmaksi käy pudotuspeli koulussa ja vapaa-ajan ympyröissä.

Aluevaikutus ankeuttaa

Tosielämässä on usein vaikea sanoa, onko asuinympäristö todella syventänyt yksilön ongelmia ja kuinka paljon. Ulkomaisissa tutkimuksissa aluevaikutuksesta on välillä nähty merkkejä, välillä ei. Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara varoittaa tekemästä niiden perusteella liian pitkälle meneviä päätelmiä Suomen tilanteesta, koska asuminen on eriytynyt eri maissa niin eri tavoin

”Pitää muistaa, että aluevaikutuksen lisäksi huono-osaisuuden kasaantumiseen vaikuttavat sosiaaliturva, sosiaalipolitiikka, verotus, koulutus ja yhteiskunnan tukitoimet, jotka ovat eri maissa aika eri tasoa.”

Suomalaisissa tutkimuksissa on saatu näyttöä siitä, että joillakin hyvin köyhillä alueilla ympäristö todella heikentää asukkaiden elintasoa. Niillä ihmisten asiat ovat huonommalla tolalla kuin muualla asuvilla samassa asemassa olevilla ihmisillä.

Vuonna 2009 tehdyn suomalaistutkimuksen mukaan naapurusto estää ihmisen työllistymistä, jos alueen työttömyysaste nousee 13 prosenttiin tai yli. Tämä näyttää selittyvän sillä, että korkean työttömyyden keskittymissä juopotellaan ja tupakoidaan tavallista enemmän ja terveystottumuksissa on usein muutenkin toivomisen varaa.

Alueen terveyskeskuksessa tämä luo itseään ruokkivan kehän, sillä köyhä väestö on kokonaan julkisen terveydenhuollon varassa. Terveyskeskus ruuhkautuu, ja henkilökunnan paineet kasvavat. Helsingissä on jo havaittu, että tällaisilla alueilla sattuu muuta kaupunkia enemmän kuolemia, jotka olisivat vältettävissä, jos hoitoa saisi oikeaan aikaan ja riittävästi.

Elämäntavat myös siirtyvät sukupolvelta toiselle. Osassa Helsingin kouluista lähes kolmasosa oppilaista tupakoi tai potee masennusta. Ongelmat kytkeytyvät vahvasti huonoon koulumenestykseen ja kasautuvat oppilaille, jotka ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti muita heikommassa asemassa.

Keskiluokka muuttaa pois

Samalla kun huono-osaisuus leviää yksittäisistä taloista ja kortteleista kokonaisiin kaupunginosiin, sekoittava asuntopolitiikka menettää tehoaan. Keskiluokkaiset ihmiset ovat alkaneet karttaa alueita, joilla asuu pienituloisia ja maahanmuuttajia keskimääräistä enemmän.

Maailmalla ilmiöstä käytetään nimeä white flight, valkoinen pako. Aivan tästä ei Suomessa ole kysymys – ainakaan vielä.

Helsingissä on tutkittu keskituloisia kantasuomalaisia, joiden asuinalueilla on paljon maahanmuuttajia ja pienituloisia. Kyselyjen ja haastattelujen mukaan he yleensä viihtyvät sijoillaan niin kauan kuin asunto vastaa omia ja perheen tarpeita.

Moni on valmis arkisilla asioillaan välttelemään rauhattomaksi muuttunutta ostoskeskusta tai vuokrakorttelia, jos palkinnoksi voi nauttia mukavammasta asunnosta kuin mihin muualla olisi varaa. Heikkokin lähiö kätkee sisäänsä kolkkia, joiden asukkailla pyyhkii alueen keskiarvoa paremmin.

Asujaimiston koostumus muuttuu, kun kodinvaihdon aika koittaa. Enää asunnonnäyttöön ei saavukaan samanlaista keskiluokkaista työssä käyvää perhettä kuin muuttoauto vie mennessään. Keskituloisilla on asunnonhankinnassa valinnanvaraa, ja kurjistuvaan lähiöön ajautuvat enää ne, jotka eivät muualle pääse.

Tutkimusten mukaan karttelussa on kyse ennen muuta turvattomuuden kokemuksesta. Erityisen turvattomiksi koetaan alueet, joilla asuu paljon joutilaita miehiä. Heidän naapuristaan kaikkoavat ensimmäisinä hyvätuloiset, korkeasti koulutetut ja lapsiperheet.

Vispaaminen vaikeutuu

Keskiluokkaisen väen haihtuminen syventää ongelmia, koska sosiaalinen sekoittaminen hankaloituu. Juuri keskiluokan joukkoon vieroksuttuja ryhmiä olisi helppo sekoittaa.

”Tilastollisesti voisi näyttää hyvältä, jos köyhimmän porukan jakaisi tasan eri alueiden kesken, mutta käytännössä se ei ole aina viisasta. Helsingissä asuvalle yksinhuoltajaäidille ei välttämättä olisi ongelmatonta tulla siirretyksi jonnekin Siuntioon.”

Köyhimpien asuttaminen rikkaimpien keskelle ei Vaattovaaran mukaan ole viisasta senkään vuoksi, että epäonnistuessaan sekoittamisyritys tulee äveriäillä alueilla kalliimmaksi kuin alueilla, joilta kaupunki saa hankituksi talon tai tontin kohtuullisemmalla hinnalla.

”Muutenkin kannattaa sekoittaa niitä, jotka sekoittuvat”, Vaattovaara summaa.

Sekoittaminen kävi helpommin ennen, kun sosiaaliluokkien väliset erot olivat pienempiä. Työtön ei erotu päällepäin, mutta maahanmuuttajan laita voi olla toinen. Tähän viittaa esimerkiksi se, että kantasuomalaiset perheet näyttävät välttelevän alueita, joiden kouluissa on paljon maahanmuuttajien lapsia.

Asiaan on yritetty puuttua positiivisella syrjinnällä eli antamalla näille kouluille tavallista enemmän rahaa, jotta oppilaita voidaan tukea paremmin esimerkiksi kielen oppimisessa. Vaattovaaran mukaan se on joskus vain siirtänyt ongelmaa. Kohennettu koulu on houkutellut parhaiten pärjäävät oppilaat, ja yli jäänyt porukka on siirtynyt naapurikouluun, joka vuorostaan on kohdannut heikkojen oppilaiden ongelmat.

Ratkaisuna sekatalot?

Muuttunut tilanne pakottaa miettimään sekoittamista uudelleen.

”Pitää pienentää sekoittamisen raekokoa eli sekoittaa väkeä entistä hienosyisemmin niin, että halvat vuokratalot eivät eriytyisi edes omiksi kortteleikseen”, Vaattovaara ehdottaa.

Tiheää sekoittamista on jo kokeiltu seitsemässä Helsingin Ruoholahteen 1990-luvun alussa rakennetussa talossa. Niissä on sekaisin opiskelija-asuntoja, kaupungin vuokra-asuntoja, kehitysvammaisille tarkoitettuja asuntoja ja hinnoiltaan säänneltyjä hitas-omistusasuntoja.

Sosiologi ja kaupunkitutkija Jutta Juvenius tekee parhaillaan Helsingin yliopistossa väitöstutkimusta siitä, miten asukkaiden yhteiselo on sujunut. Tutkittua tietoa kokeilun onnistumisesta ei vielä juuri ole, mutta Helsingin kaupunki väläytti jo muutama vuosi sitten, että taloja voitaisiin rakentaa lisää.

”Selvitän kyselyillä, haastatteluilla ja havainnoimalla, millaisen asuinympäristön tällainen tiivis sekoittaminen tuottaa ja miten erilaisten asuntojen asukkaat eroavat toisistaan erimerkiksi tuloiltaan, koulutukseltaan ja arvoiltaan. Kysyn myös, miten mahdolliset erot vaikuttavat asukkaiden yhteiseloon”, Juvenius kertoo.

Vaattovaara huomauttaa, että kaikki erot asuinalueiden välillä eivät ole pahasta. Esimerkiksi it-osaajia on keskittynyt pääkaupunkiseudulla Espooseen sekä Länsi- ja Etelä-Helsinkiin, taiteilijoita ja muotoilijoita Helsingin kantakaupunkiin. Tällaisten naapurustojen nähdään ruokkivan asukkaiden luovuutta ja työllisyyttä sekä luovan kaupunginosalle positiivista mainetta.

Myös pienituloisten alueiden voidaan katsoa kuuluvan kaupunkiin, Vaattovaara muistuttaa.

”Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Edward Glaeser on esittänyt, että halvat ja köyhien kansoittamat alueet kertovat osaltaan kaupungin elinvoimasta, koska myös pienituloiset tulevat sinne etsimään parempaa tulevaisuutta. Alueet eivät ole ongelma, jos työmarkkinat toimivat.”

Vaikea kysymys onkin, miten heikoin joukko saadaan mukaan muun kaupungin imuun.