Ja jos oli, kuka oli? Sitkeä väittely mestarikirjailijan henkilöstä alkoi heti kuoleman jälkeen.

Keväisenä lauantaipäivänä 23.4.1616 Stratfordin kalastajat ja vapaapäivänviettäjät kerääntyivät tavalliseen tapaan Avonjoen pohjoisrannalle. Kuten aina, leppoisaa maaseutuidylliä rikkoi äänekäs ja lemun täyteinen askarointi.

Nahanparkitsijat kaapivat verisiä vuotia. Paimenet keritsivät määkiviä lampaita, joita oli ajettu Sheep Streetiä pitkin rantaan. Karstaajat paukuttivat levyjään muokatessaan villaa valmiiksi langankehrääjille.

Stratford-upon-Avon oli joen ja sitä ympäröivien laajojen lammasniittyjen ansiosta vilkas ja vauras markkinakaupunki. Villa- ja vuotaproomut lipuivat jokisatamasta kohti Lontoota. Vankkurit keikkuivat samaan suuntaan kuninkaantiellä. Vuoden 1595 tuhoisan tulipalon jäljet oli korjattu. Kymmenen vuoden takainen ruttoepidemiakin oli enää muisto vain.

Kaupungin mahtavimpiin kuuluvassa talossa New Placessa päivä oli kuitenkin murheellinen. Sen omistaja William Shakespeare oli juuri kuollut 52-vuotissyntymäpäivänään. Kuolema oli äkillinen. Kuukautta aiemmin Shakespeare oli allekirjoittanut testamenttinsa ”täysissä ruumiin voimissa”.

Koulupohja herätti epäilyn

Vainajaa koskeviin asiakirjoihin merkityt virstanpylväät viittasivat tavanomaiseen tuon ajan elämänkaareen. Shakespeare syntyi, kävi koulunsa, vanheni, kuoli ja haudattiin kotiseudullaan Stratfordissa. Elinikäisen aviopuolisonsa hän oli löytänyt kilometrin päässä sijaitsevasta kylästä.

Ahtaiden puitteiden takaa aukeaa kuitenkin yksi maailmankirjallisuuden huimimmista luomiskertomuksista.

William Shakespeare kirjoitti noin neljännesvuosisadan kestäneen uransa aikana 38 näytelmää, 154 sonettia ja kaksi pitkää runoelmaa. Hänen näytelmiään on käännetty yli sadalle kielelle ja esitetty enemmän kuin yhdenkään muun näytelmäkirjailijan teoksia maailmassa.

Hänen näytelmissään ja runoissaan esiintyy noin 22 000 eri sanaa, kun tavallinen stratfordilainen käytti 1500-luvulla alle 500:aa sanaa ja nykybritillekin riittää noin 2 000. Hän loi englannin kieleen lähes 3 000 uutta sanaa, joista valtaosa on yhä arkikäytössä. Yhtä lailla elävät sadat hänen keksimänsä sanonnat.

Ei ihme, että Shakespearen kuolema käynnisti sitkeät spekulaatiot, jotka eivät ole päättyneet vieläkään. Miten pojasta, jonka vanhemmat olivat lukutaidottomia ja joka itse kävi vain kuusi luokkaa yksinkertaista maalaiskoulua, saattoi tulla maailmankirjallisuuden mestari ja englannin kielen sanataituri, jolle vetää vertoja vain James Joyce?

Ehkä Shakespeare olikin salanimi, jonka taakse syystä tai toisesta piiloutui joku tai joitakin aikansa taitavimpia kirjailijoita?

Ehdolla kovia nimiä

Shakespearen näytelmien tekijäksi on veikkailtu ”loistavaa” Christopher Marlowea sekä suurta valtiomiestä, tiedemiestä ja kirjallista vaikuttajaa Francis Baconia.

Aikansa näyttämöhitin ja kassamagneetin Tohtori Faustuksen kirjoittaneen Marlowen vaikutus näkyykin Shakespearen varhaisissa teoksissa. Marlowe kuitenkin kuoli puukkotappelussa jo vuonna 1593, jolloin Shakespearen ura oli vasta alkamassa. Bacon eli Shakespearea pidempään, mutta hänen kuiva ja täsmällinen kielenkäyttönsä jää valovuosien päähän Shakespearen eloisasta ja rehevästä kerronnasta.

Vuonna 1957 perustetun Shakespeare Oxford Societyn eräät jäsenet ovat puolestaan nostaneet merkkiteosten haamukirjoittajaksi Oxfordin jaarlin Edward de Veren. Hän kuului aikansa mahtavimpiin hovi- ja kulttuurivaikuttajiin ja teatterimesenaatteihin. De Veren nimellä julkaistut runot ovat kuitenkin selvästi heikompia kuin Shakespearen tekstit, ja hänkin kuoli jo 1604, ennen Shakespearen monien suurtöiden valmistumista.

Arvuuttelun keskellä on aina pidetty mahdollisena, että William Shakespeare oli oikeasti William Shakespeare, jonka elämästä on saatu koostetuksi yleiskäsitys. Sitä pidetään jokseenkin luotettavana, mutta samaan aikaan se on edelleen niin puutteellinen, että kiehtoville teorioille jää runsaasti tilaa.

Seitsemän vuotta kateissa

Shakespearen perhe kuului Stratfordin kauppakaupungin tukipylväisiin. Isä John oli raatimies ja hyvin toimeen tuleva nahkahansikkaiden valmistaja, äiti Mary sievoisen omaisuuden perinyt tilallisen tytär.

William syntyi pariskunnan kahdeksasta lapsesta kolmantena ja esikoispoikana. Hänelle lankesivat esikoispojan etuoikeudet ja velvollisuudet.

Niihin kuului koulunkäynti. William pantiin seitsenvuotiaana läheiseen kuningas Edvard VI:n mukaan nimettyyn poikakouluun. Opinahjo toimii nykyäänkin, mutta tuolloin se oli latinakoulu. Niiden lukujärjestys oli kaikkialla Englannissa sama: luku- ja kirjoitustaidon opiskelua latinaksi, latinan kielioppia sekä latinan- ja kreikankielisten antiikin tarujen ja näytelmien pänttäystä.

Shakespearen varhaisesta aikuiselämästä vuosina 1585–1592 ei tiedetä juuri mitään. Tämä on synnyttänyt tukun teorioita ”kadonneista vuosista”. Stratfordissa kiersi kauan huhu, jonka mukaan Shakespeare pakoili Lontoossa syytettä hirven salametsästyksestä – ankara rikos aikanaan.

Toisaalta hänen on väitetty kierrelleen Ranskassa ja Italiassa, mikä selittäisi monien hänen näytelmiensä italialaiset vaikutteet. ”Katoamisen” perussyy voi kuitenkin olla hyvin arkinen: Shakespeare saattoi lujittaa perhe-elämäänsä Stratfordissa.

Aviosta erimielisyyttä

Asiakirjat kertovat, että Shakespeare avioitui 18-vuotiaana itseään kahdeksan vuotta vanhemman Anne Hathawayn kanssa vuonna 1582. Niistä käy myös ilmi, että esikoistytär Susanna syntyi puolen vuoden kuluttua ja kaksoset Hamnet ja Judith kaksi vuotta myöhemmin.

Ikäero ja esikoisen nopea maailmaan tulo ovat antaneet aiheen loputtomille arveluille pakkoavioliitosta. Myös asiakirjojen mukaan avioliittoseremoniat pidettiin kiireessä.

Shakespearen väitetään vihanneen tai inhonneen vaimoaan. Perusteina on käytetty ainoaa dokumenttia, jota voi näin tulkita: hänen testamenttiaan.

Shakespeare jätti valtaosan omaisuudestaan esikoiselleen Susannalle. Hän luettelee viimeisessä tahdossaan myös runsaasti muita perijöitä – sukulaisia, ystäviä, näyttelijätovereita, Stratfordin kovaosaisia. Vaimonsa hän sen sijaan mainitsee vain kerran: Anne saakoon perheen ”toiseksi parhaan vuoteen”.

Monien tulkitsijoiden mukaan sanamuoto oli harkittu loukkaus, vähintään yhtä monien mukaan päinvastoin rakkaudenosoitus. Shakespeare tarkoitti vuoteella pariskunnan pitkäaikaista aviovuodetta; paras vuode varattiin noihin aikoihin vieraille.

Muutenkaan ei ollut tarvetta mainita Annea perijäluettelossa: hän sai yleisen perimysoikeuden mukaisesti joka tapauksessa kolmasosan Shakespearen omaisuudesta.

Teatteri oli huudossa

Shakespearen nimi ponnahti uudelleen esiin 1592 mainoslehtisissä, joissa lontoolaisille kerrottiin hänen historiallisesta näytelmästään Henrik VI. Kaksi vuotta myöhemmin Shakespeare liittyi uuteen lontoolaiseen teatteriseurueeseen Lordi Chamberlainin miehiin.

Ryhmä nousi nopeasti Lontoon johtavaksi teatteriseurueeksi. Suosion varmin osoitus on, että Shakespeare vaurastui. Vuonna 1597 hän osti Stratfordista New Placen ja sijoitti varojaan myös kirkon maaomaisuuden verotusoikeuksiin.

Lontoossa hänen teatteriseurueensa rakensi itselleen komean uuden teatterin. Thamesin etelärannalla vuonna 1599 aloittaneeseen Globeen mahtui tuhansia katsojia ja se sisälsi tiloja, joissa saattoi käyttää näyttäviä lavasteita. Tämä oli ajan oloissa poikkeuksellista, sillä yleensä teatteria tehtiin kansanhuvina avoimen taivaan alla toreilla ja turuilla.

Menestystä siivitti se, että kuningatar Elisabet I:n Englanti eli huimaa nousukautta. Espanjan voittamattoman armadan lyöminen meritaistelussa 1588 oli sinetöinyt maan nousun maailman johtavaksi merimahdiksi ja talousvallaksi. Teatteri sai runsaan osansa nousukaudesta.

Elisabet I oli armoitettu reaalipoliitikko ja teatterin ystävä. Hän ymmärsi sen merkityksen varaventtiilinä. Teatterissa kansa saattoi vaarattomasti purkaa tunteitaan ja tuohtumustaan. Uskonnolliset ja poliittiset aiheet olivat varmuuden vuoksi pannassa, mutta muuten kuningatar katsoi viisaimmaksi ummistaa silmänsä nälvinnältä.

Teatteri joutui kilpailemaan yleisöstä kukkotappeluiden, ruoskinnan ja julkisten teloitusten kanssa, mutta keräsi viikossa 15 000 maksavaa katsojaa. Kilpailu katsojista oli kuitenkin raivoisaa. Uusia näytelmiä tarvittiin koko ajan, ja juonia varastettiin häikäilemättä muilta. Kiireen takia näyttelijät saivat vuorosanansakin usein juuri ennen kuin trumpetti töräytti näytöksen alkumerkin, eivätkä he tienneet koko juonta, ennen kuin esirippu laskeutui.

Mainostaminen oli näkyvää. Näytäntöpäivän merkkinä Globen tornikatolla liehui lippu. Musta lippu kertoi tragediasta, valkoinen komediasta ja punainen historiallisesta näytelmästä. Kaduilla jaettiin ilmaiseksi mainoslehtisiä, joissa kerrottiin mehevimpiä poimintoja vuorosanoista.

Maailma kiehtoi ihmisiä

Elisabetin valtakaudella 250 000 asukkaan Lontoosta tuli kulttuurikeskus, jollainen se ei ollut aiemmin ollut. Maailman tapahtumat tulvivat kaduille, kerhoihin ja kapakoihin merimiesten, kauppiaiden ja sotilaiden mukana. Kaukaiset seikkailut kiinnostivat ihmisiä, ja teatterintekijät nappasivat niistä eksoottisia nimiä, paikkoja ja juonenkäänteitä.

Shakespeare otti aina yleisön huomioon kirjoittaessaan. Hän tunnisti, mistä se pitäisi. Niinpä hänen näytelmänsä sijoittuvatkin pariinkymmeneen maahan.

Yleisö odotti huumoria ja tunne-elämyksiä. Tarvittiin siis kassamagneetteja. Shakespearen ensimmäisten näytelmien jäykähkö lausunta vaihtui nopeasti kepeään ja rehevään sanailuun ja sanoilla leikittelyyn. Kesäyön unelma, Venetsian kauppias, Paljon melua tyhjästä, Miten haluatte ja Loppiaisaatto syntyivät perä perää.

Shakespearen näytelmien suurin vetovoima oli yleispätevyys. Henkilöhahmot olivat tuttuja kaikille, kaikkialla, kaikkina aikoina, ja asiat olisivat voineet tapahtua kenelle hyvänsä. Vetovoimaa lisäsivät lämmin huumori ja ymmärrys: tällaisia me ihmiset olemme, minkäs mahtaa.

Menestystä siivittivät tietysti myös jännitys, draaman taju ja sokeeraavat huippuhetket. Minkä Alfred Hitchcock myöhemmin toteutti elokuvassa, sen Shakespeare loihti näyttämölle: pysäytti pienellä mutta harkitulla psykologisella eleellä katsojat haukkomaan henkeään sydän syrjällään. Voi kuvitella, että niinä hetkinä Globessa oli hiirenhiljaista – ennen kättentaputusten ja hurraahuutojen pauhua.

Rutto loi runoilijan

Teatterille suopea kuningatar Elisabet kuoli vuonna 1603 hallittuaan 45 vuotta. Valtaistuimelle nousi Skotlannin kuningattaren Marian poika Jaakko I. Kirjoittamista itsekin harrastanut Jaakko otti Shakespearen seurueen suojelukseensa, ja ryhmä muutti nimensä Kuninkaan miehiksi.

Kuninkaallinen suosio toi mukanaan taloudellisia etuja, ja tarve kilpailla hetken suosiosta hellitti. Shakespeare pääsi valitsemaan vakavampia aiheita. Tunnetuimpiin tragedioihin kuuluvat Hamlet, Othello ja Kuningas Lear saivat kaikki ensiesityksensä Globessa jo vuonna 1603.

Vaikka henkilöhahmot ja juonet muuttuivat moniulotteisemmiksi, tummemmiksi ja kohtalokkaammiksi, saivat näytelmät hyvän vastaanoton. Huumori ei kadonnut niistäkään, ja rooleissa nähtiin Lontoon rakastetuimmat näyttelijät.

Tutkijat pohtivat yhä, kuinka paljon näytelmien vuorosanailu vastasi kirjailijan omaa näkemystä maailmasta, kuinka suuri osa oli taitavan talousmiehen laskelmointia tai eläytymistä hahmoihin, joista hän oli lukenut tai joita hän oli tarkkaillut ympäristössään.

Ainakin Shakespearen runoudella on selvä yhteys ajan tapahtumiin. Paiserutto, pelätty musta surma, katkaisi Lontoon teatterien esityskauden monta kertaa 1600-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Kun teatterit olivat kiinni, ammattikirjoittajien oli ansaittava elantonsa runoilemalla. Runokertomukset Venus ja Adonis sekä Lucretian raiskaus nousivat myyntihiteiksi eroottisuudellaan. Sen sijaan sonettinsa Shakespeare kirjoitti lausuttaviksi pienille ystäväpiireille. Juuri siksi niissä näkyvät monien kriitikoiden mukaan hänen omat sisimmät ajatuksensa paremmin kuin muissa kirjallisissa töissä: kuoleman, intohimon, rakkauden ja toivottomuuden syvät tunteet ovat läsnä.

Kuolema jäi huomiotta

Kesäkuun lopulla 1613 Globe tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa tehosteena käytetystä kanuunanlaukauksesta. Onnettomuus löi päätepisteen Shakespearen uralle. Vaikka teatteri nousi nopeasti tuhkasta, kirjailija vetäytyi kotikonnuilleen Stratfordiin ja luovutti paikkansa Kuninkaan miesten johtajana ja näytelmien kirjoittajana kollegalleen John Fletcherille.

Kun Shakespeare kolme vuotta myöhemmin kuoli, poismeno ei nostattanut Lontoon teatteriyleisössä suuria tunteita. Se oli jo unohtanut suosikkinsa. Sen sijaan kun Shakespearen hyvä näyttelijäystävä Richard Burbage kuoli kolme vuotta myöhemmin, vallitsi maansuru. Burbagen suosio oli pilvissä – Shakespearen varta vasten hänelle kirjoittamien roolien ansiosta.

Shakespearen muistelua ei edistänyt sekään, että hän oli kasvoton mies. Kaikki hänen muotokuvansa on tehty vasta hänen kuolemansa jälkeen. Aidoimpana niistä pidetään kuparikaiverrusta, jonka Martin Droeshaut laati Shakespearen koottujen teosten ensipainokseen seitsemän vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kaiverruksen hyväksyivät teoksen koostaneet entiset näyttelijätoverit John Heminges ja Henry Condell.

Panna pysäytti maineen

Hemingesin ja Condellin toimittama kokoomateos on maailmanhistorian suuria kulttuuritekoja. Shakespearen näytelmistä oli alkuun liikkeellä vain epävirallisia kopioita, kiireessä raapaistuja irtolehtipainoksia. Niiden tarkkuus oli kyseenalainen, eikä Shakespeare todennäköisesti ollut itse edes lukenut saati hyväksynyt niitä.

Hemingesin ja Condellin tunnontarkka uurastus paikkasi puutteen. Ensimmäinen kokoelma, vuonna 1623 ilmestynyt First Folio, sisälsi lähes kaikki Shakespearen näytelmät. Samalla se lujitti hänen asemansa näytelmäkirjailijana – ei vähiten siksi, että kiitetty näyttelijätoveri ja komediakirjailija Ben Jonson ylisti ystäväänsä vuolaasti.

Siitä huolimatta maailmankirjallisuuden mestari oli vaarassa jäädä pysyvästi varjoon. Teatteritaide ja näytelmäkirjallisuus julistettiin Britanniassa pannaan, kun Oliver Cromwellin johtamat puritaanit kukistivat kuninkaanvallan ja aloittivat valtakunnan siveellisen suursiivouksen. Globe ja muut teatterit suljettiin ja hajotettiin vuonna 1648.

Uudelleen teatterit avautuivat vasta vuonna 1660, kun valtaan nousi Kaarle II. Shakespearen aikojen rehevän kansanteatterin kultakausi oli kuitenkin peruuttamattomasti ohi. Klassiset aiheet ja ilmaisutavat nousivat suosioon. Kriitikot kohottivat Ben Jonsonin ja John Fletcherin Shakespearen yläpuolelle.

Vasta 1700-luvun loppupuolella kielen- ja kirjallisuudentutkijat Samuel Johnson ja Edmond Malone alkoivat nostaa Shakespearea kansakunnan kaapin päälle. 1800-luvun alkuun mennessä hän oli jo saavuttanut kansallisrunoilijan aseman. Euroopassa Shakespearen nimeä rummuttivat Goethe, Victor Hugo, Voltaire ja Stendhal.

Viimeistään 1900-luku sinetöi Shakespearen aseman englanninkielisen kirjallisuuden voittamattomana mestarina. Sen kuluessa elokuvat ja televisiosarjat kuitenkin korvasivat hänen näytelmänsä katsotuimpana kansanhuvina ja nostivat ne kuin huomaamatta hiukan vanhanaikaiseksi korkeakulttuuriksi. Kansan syville riveille aina kirjoittanut Shakespeare varmasti itse nauraisi ironialle, joka muutokseen sisältyy.

Oliko vai eikö ollut?

Nousiko kansankunnan kaapin päälle ja maailmanmaineeseen oikea henkilö? Vuosisatainen pohdinta on päätynyt käsitykseen, että Shakespeare oli todellinen: näyttelijä, josta kehittyi näytelmäkirjailija. Hän kirjoitti itse teoksensa, joskin sai niihin runsaasti ideoita ja vaikutteita sekä kirjallisuudesta että näyttelijätovereiltaan. Tuon ajan teatterissa juoni ja vuorosanat syntyivät usein tiimityönä. Niinpä Shakespearenkin näytelmiin sisältyy kollegoiden ehdottamia vuorosanoja ja juonenkäänteitä.

Todellisen henkilön puolesta puhuu etenkin Shakespearen koulutausta. Latinakoulun suorittaminen ei merkinnyt puutteellista sivistystä. Päinvastoin, klassisten näytelmien ja tarujen pänttäys pienestä pitäen loi mainion pohjan näyttämöllepanijan ja näytelmäkirjailijan uralle.

Aamukuudelta alkanut koulupäivä kesti yksitoista tuntia, ja koulunkäynti jatkui kuusi vuotta. Sinä aikana kuka tahansa keräsi jo rautaisannoksen antiikin kulttuuri- ja näytelmähistoriaa – varsinkin kun laiskurit saivat armotta tuntea patukaniskut selkänahassaan. Myös useimmat muut aikalaiskirjoittajat loistavaa Christopher Marlowea myöten olivat latinakoulujen kasvatteja vailla yliopistollista koulutusta.

Todistusvoimaa tarjoavat myös viranomaislähteet, joita Shakespearen ja hänen perheensä elämästä on ällistyttävän paljon, toistasataa. Tuohon aikaan alamaisten elämästä ei yleensä kertynyt merkintöjä, elleivät he sotkeutuneet rikoksiin, vaikuttaneet hovissa, hoitaneet suuria liiketoimia tai tehneet sotilaallisia mainetekoja.

Vaikka Shakespearen ”jäämistöt” ovat pääosin puisevia kauppakirjoja, veroluetteloita ja kirkonkirjoja, ne vahvistavat aikalaiskertomusten luomaa kuvaa miehestä, joka vietti vilkasta ja värikästä elämää usein lain rajamailla. Shakespearea syytettiin elinaikanaan väkivaltaisesta uhkailusta, veronkierrosta ja viljan hamstraamisesta pula-aikana. Itse hän nosti ahkerasti oikeusjuttuja omia velallisiaan vastaan.

Kotitaustan valossa Shakespearen elämässä oli kaikki edellytykset pikkuporvarilliseen, ajan oloissa kadehdittavan rauhalliseen ja turvalliseen elämänkaareen. Jos hän olisi käyttänyt ne niin kuin valtaosa aikalaisistaan, emme tietäisi hänestä mitään.