Tulitikkujen idea keksittiin jo 1600-luvulla, mutta nykyisin tunnetut turvatulitikut saivat patentin Ruotsissa vuonna 1844.

 

 

Ajatus tulitikuista syntyi luultavasti 1600-luvulla, jolloin havaittiin fosforin ja rikin syttyvän tuleen, jos niitä hierotaan vastakkain. Kehitys pääsi kuitenkin kunnolla käyntiin vasta 1800-luvun alussa, kun kemistit alkoivat kokeilla itsesyttyvien puutikkujen valmistamista.

Ranskalainen Jean Chancel havaitsi ensimmäisten joukossa, että kaliumkloraatista, sokerista ja muista aineista valmistettu seos syttyi tuleen, jos sen kastoi rikkihappoon. Muihin varhaisiin tulitikkutyyppeihin kuului esimerkiksi fosforilla ja muilla aineilla täytettyjä pulloja, mutta ne olivat vaikeakäyttöisiä ja vaarallisia.

Ensimmäiset raapaisutulitikut tulivat myyntiin 1820-luvulla Lontoossa. Tikun tulipään kaliumkloraatti, antimonisulfidi ja rikki syttyivät, kun tikkua vetäistiin kahden hiekkapaperin välissä. 1830-luvulla alettiin käyttää valkoista fosforia rikin kanssa, ja yhdistelmä syttyi niin hyvin, että tikun saattoi raapaista mihin vain karheaan pintaan. Valkoisen fosforin käyttö kuitenkin kiellettiin pian myrkyllisyyden takia.

1840-luvulla havaittiin toisen fosforimuodon – punaisen fosforin – soveltuvan mainiosti tulitikkuihin, ja ruotsalainen G. E. Pasch patentoi vuonna 1844 turvatulitikun, joka syttyi vain raapaisupintaa vasten. Tulusten ja taulan päivät olivat luetut.