Uhmapäinen lapsi on säätelemättömän stressin vallassa. Silloin toruminen vain pahentaa tilannetta.
 

Myönteinen asenne kasvattaa aivoja terveellä tavalla.

Lapsen katse kiinnittyy alahyllyn keksipakettiin. Ei, ei keksejä tänään! Samalla sekunnilla tiedät, mitä tästä seuraa. Nelivuotiaan kasvot kurtistuvat, ja ilmoille pusertuu parkaisu. Tyynnyttely-yritykset kaikuvat kuuroille korville. Lapsi heittäytyy pitkin pituuttaan kaupan lattialle, ja huuto yltyy. Omakin sykkeesi alkaa nousta, kun lapseen ei saa minkäänlaista kontaktia. Miksi tämä sama tapahtuu kerta toisensa jälkeen?

Vaikka ulospäin saattaa näyttää siltä, että kyse on vain keksipaketista ja tahtojen törmäyksestä, biologisesti lapsi on hälytystilassa, jossa autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto ottaa vallan. Sama tapahtuu aikuiselle, kun hän äkillisesti vihastuu tai pelästyy. Autonomisesta hermostosta aktivoituu sympaattinen haara, mikä mahdollistaa nopean reagoinnin. Ihminen on heti valmis taistelemaan tai pakenemaan. Säätelemättömänä tämä elimistön stressireaktio purkautuu voimakkaina tunteina, lapsella esimerkiksi juuri itkupotkuraivareina.

”Kun lapsi on säätelemättömän stressin vallassa, hän on biologiansa ohjauksessa”, sanoo kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemi Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksesta. ”Hän ei ole yhteydessä ympäristöönsä, hän ei pysty säätelemään käyttäytymistään, eivätkä hänen aivonsa pysty ottamaan vastaan puhetta.”

Mitä siis pitäisi tehdä?

Tarjoa turvallisuutta

Tässä kohtaa Sajaniemi haluaa antaa vanhemmille tärkeän neuvon. Silloin, kun lapsi on kaikkein hankalin, kaikkein suurimman uhman tai harmin vallassa, ollaankin yllättäen parhaassa kasvatustilanteessa. Silloin ei kannata suuttua. Toruminen ja rankaiseminen vain vahvistavat biologista uhan tunnetta ja lietsovat kiukkua.

”Tämä kuulostaa nurinkuriselta, mutta itkupotkuraivarit ovat niitä hetkiä, jolloin myönteisyyttä ja aivojen hyvää kasvua voi vahvistaa”, Sajaniemi sanoo.

Myönteisyys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vanhempi palauttaa yhteyden lapseen, eikä siihen tarvita ihmeitä. Hälyttävä tilanne kääntyy voitoksi, kunhan vanhempi jaksaa pysytellä tyynenä ja kannatella lapsen tunnekuohun yli.

”Aikuisen pitää ilmeillään, olemuksellaan ja puheellaan, tai vaikka hyräilyllään, viestiä lapselle, että tämä on turvassa. Se rauhoittaa”, Sajaniemi neuvoo.

Kun yhteys kohtauksen jälkeen avautuu, se tuntuu aikuisesta hyvältä, mutta lapsesta se tuntuu vielä paremmalta, Sajaniemi vakuuttaa.

Lapsella on suuri tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ja kokea yhteys tärkeisiin ihmisiin ympärillään. Näin tuntiessaan lapsi on taas valmis kuuntelemaan ja vanhempi voi opastaa, ettei noin kannata tehdä, vaikka kuinka harmittaa. Ei kannata parkua eikä potkia.

Lapsi tarvitsee kannattelua tunnekuohuissaan, sillä aivojemme otsalohkot ja varsinkin etuotsalohkot eli osat, jotka auttavat hillitsemään impulsseja, säätelemään käyttäytymistä ja kontrolloimaan tunteita, kypsyvät toimiinsa myöhään, vasta noin 25–30 vuoden iässä.

Syyttely sattuu

Se, miten kielteiset kokemukset, ristiriidat ja traumat, vaikuttavat vointiimme, on tiedetty jo pitkään. Sen sijaan myönteisten tunteiden merkitys on alkanut kiinnostaa tutkijoita vasta viime vuosina. Uusin aivotutkimus piirtääkin karun kuvan tavallisista, ihan hyvinä pidetyistä kasvatustavoista – joiden käytössä meillä Suomessa on oma ikävä historiamme.

”Yhteiskunnassamme on ollut vallalla sellainen tyyli, että lapsilta on kysytty, mikä sinussa on vikana. Ei ole kysytty, mikä sinussa on hyvää”, Sajaniemi summaa.

Lapsi ei hyödy siitä, että vika sijoitetaan häneen ja häntä rangaistaan käyttäytymisestään. Erityisen haitallista on, jos negatiiviseen viestiin sisältyy lisäksi ajatus, että lapsi on jotenkin vääränlainen ja hänen pitää mennä häpeämään ja miettimään tekojaan.

Sajaniemen mukaan tällainen torjunta ja pois sulkeminen tuottaa jopa kiputilan.

Hylkäämisen tunteesta kumpuava ahdistus ja stressi aktivoi aivoissa saman alueen, niin kutsutun acc-alueen eli etumaisen pihtipoimun, joka työstää fyysiseen kipuun liittyvää epämiellyttävyyden kokemusta. Mitä ikävämmältä lapsesta tuntuu, sitä voimakkaammin aivot kipuilevat. Kärsimys helpottaa vasta, kun turvallisuuden tunne palautuu.

Myönteisyys ravitsee

Kehityshistoriamme tuloksena meille on luontaista havaita kielteiset asiat helpommin kuin myönteiset. Taipumus on pitänyt lajiamme hengissä – eivätkä negatiiviset tunteet ole sinänsä vahingollisia. Nekin kuuluvat elämään.

”Ongelma on siinä, että kielteiset asiat vetävät huomion puoleensa nopeammin kuin myönteiset. Siksi myönteisten eteen täytyy nähdä enemmän vaivaa”, Sajaniemi selventää.

Jos siis haluaa vahvistaa lapsensa henkistä kestävyyttä, joustavuutta ja psyykkistä terveyttä, tarvitaan lisää myönteistä vuorovaikutusta.

”Positiivisuus tuottaa hyvää oloa, parantaa virettä ja terästää tarkkaavaisuutta. Se auttaa myös katsomaan asioita laajemmasta perspektiivistä”, Sajaniemi luettelee.

Aivoissa positiivinen vuorovaikutus näkyy selvästi. Se aktivoi evolutiivisen motivaatiojärjestelmän, jota myös palkitsemisjärjestelmäksi kutsutaan. Onnellisuushormoneina tunnettujen dopamiinin ja oksitosiinin eritys vilkastuu, mikä nostaa mielialaa, vähentää ahdistusta ja syventää kiintymystä ja luottamusta.

Näin myönteisyys ravitsee aivoja ja samalla lisää niiden muovautuvuutta.

Toisaalta Sajaniemi haluaa muistuttaa, että myönteisyyskin on pidettävä tasapainossa. Lasten täytyy oppia sietämään myös väistämättömiä kielteisiä tunteita.

”Aina ei voi olla kivaa. Välillä täytyy ponnistella, puurtaa, harjoitella ja tehdä asioita vastentahtoisesti.”

Kaunis katse hoitaa

Sajaniemi korostaa, ettei myönteisyys tarkoita ylenmääräistä huomiota lapselle.

”Meiltä aikuisilta helposti unohtuu, että nämä asiat ovat pieniä ja ohikiitäviä, tapahtuvat hetkessä. Jokainen aikuinen voi katsoa lasta kauniisti ja sanoa moi! Jo se hoitaa lasta, luo hänelle tunteen, että hänet on nähty, että hän on ainutkertainen ja hyväksytty.”

Sajaniemen mukaan lasten hyvinvointi on aina meidän aikuisten käsissä ja tehokkaimmat keinot sen vaalintaan ovat yksinkertaisia eivätkä maksa mitään.

Hän kehottaa testaamaan myönteistä vuorovaikutusta – vaikka kaupan kassajonossa.

”Siinä voi ottaa kontaktia tuntemattoman taaperon kanssa. Jos aikuinen alkaa kujertaa, lapsi on heti mukana. Lapset ovat aina valmiita positiivisiin kohtaamisiin. Ne virkistävät myös aikuisen aivoja.”