Julkisuus on parasta vastalääkettä väärinkäsityksille.

Kuinka sujuu tutkijoilta julkisuus, kysyy professori Esa Väliverronen tuoreessa kirjassaan Julkinen tiede (Vastapaino 2016). Olen jo sen verran setä, että muistan, kuinka ainakin aluksi sen sujumisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Parikymmentä vuotta sitten media oli tieteentekijöille outo ja pelottava maailma. Moni tutkija suhtautui epäillen kaikenlaiseen julkisuuteen: Tutkijan kuuluu tehdä tiedettä eikä seurustella yleisön kanssa. Joku muu hoitakoon tieteen tulosten avaamisen maallikoille.

Meitä tiedetoimittajia pidettiin jonkinlaisina tieteen pikku apulaisina. Tosin monien mielestä suoriuduimme siitäkin tehtävästä vain rimaa hipoen. Muistan istuneeni lukuisissa seminaareissa, joissa keskityttiin voivottelemaan, kuinka luvattoman paljon virheitä tiedetoimittajat tekevät.

Kaikkein epäilevimmin suhtauduttiin kuitenkin niihin harvoihin tiedemaailman edustajiin, jotka rohkaistuivat esiintymään mediassa omilla kasvoillaan. Arveluttavimpia olivat televisiossa räväköitä lausuntoja jakelevat kollegat. Heitä pilkattiin avoimesti tieteen prostituoiduiksi.

Onneksi nyt on toisin. Muutaman vuosikymmenen aikana tutkijoiden julkisuushakuisuus on lisääntynyt eksponentiaalisesti. He ymmärtävät mediajulkisuuden merkityksen omalle uralle. Se helpottaa meidänkin työtämme.

Yliopistot ja tutkimuslaitokset patistavat tiedeväkeä näkymään ja kuulumaan. Laboratoriossa ja tutkijankammiossa pakertaminen ei riitä, vaan tieto ja osaaminen pitää antaa koko yhteiskunnan käyttöön.

Tiedeväki hahmottaa yhä paremmin median tarpeet. Pilkkua ei viilata, eivätkä pienet virheet haittaa kokonaisuutta. On tuskin katastrofi, jos omasta tutkimuksesta pääsee esiin vain pieni osa. Viihteellinen otsikko aiheuttaa sen, että ihmiset ylipäänsä kuulevat tutkimuksesta.

Professori Esa Väliverrosen mukaan suomalaiset arvostavat edelleen vankasti tiedettä ja sen tekijöitä. Samaan aikaan asiantuntijoita kuitenkin haastetaan ja kritisoidaan rankalla kädellä. Auktoriteetit eivät ole enää muodissa. Jokainen mielipide tuntuu olevan yhtä arvokas. Salikortti ja blogikirjoitus pätevöittävät ravitsemuksen asiantuntijaksi. Professorius on pelkkää paperia.

Tieteentekijöiden ei kannata loukkaantua ja käpertyä itseensä. Julkisuus on parasta vastalääkettä väärinkäsityksille.

Tutkijat, pitäkää itsestänne meteliä. Mikäli te ette ota asiantuntijan roolia julkisuudessa, joku muu sen taatusti ottaa.