Tuhoutuneen reaktorin ylle rakennetaan uutta suojakuorta, sillä alkuperäinen on alkanut vuotaa.Etualan Prypjat on aavekaupunki. jota luonto valtaa.

 

 

Paikallista linnustoa hallitsevat pienet siivekkäät, peipot ja pääskyt, mutta liitelee alueella petolintujakin, kuten merikotkia.

 

 

Paluu muuttajiin kuuluvat myös hirvet, mutta arviot määristä vaihtelevat.

 

 

Metsä näyttää normaalilta, mutta raivaajat,vartijat ja tutkijat kulkevat säteilymittareiden kanssa, sillä plutonium ja strontiumin tasot ovat paikoin hyvin korkeat.

 

 

Ydinvoimalaturma sattui Ukrainassa, joka onnettomuuden aikana oli osa silloista Neuvostoliittoa.Radioaktiivista säteilyä kulkeutui tuntuvia määriä Suomeen asti.

 

Historian pahimmasta ydinonnettomuudesta on 30 vuotta. Tutkijat ovat yhä eri mieltä siitä, onko seutu luontoparatiisi vai katastrofialue.

Tšernobylissä on päällisin puolin ihan tavallisen näköistä, mutta onhan siellä vähän hiljaista, sanoo professori Tapio Mappes Jyväskylän yliopistosta. Hänen työhuoneessaan seisoo pakattuja matkalaukkuja. Mies on lähdössä kahdeksatta kertaa tutkimaan ydinvoimalaa ympäröivää suljettua suojavyöhykettä.

Tutkimushanke on kuin oppikirjaesimerkki tieteen kansainvälisyydestä. Suomalais-ranskalais-puolalais-yhdysvaltalainen ryhmä kokoontuu Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalle tutkimaan radioaktiivisen säteilyn vaikutusta luontoon.

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 huonosti suunniteltu ja ohjeiden vastaisesti käytetty ydinvoimala räjähti Tšernobylissä. Valtavat määrät radioaktiivisia plutoniumin, strontiumin ja cesiumin isotooppeja levisi ympäristöön. Neuvostoliitto reagoi kankeasti, mutta ryhtyi lopulta toimeen. Lähiseudun asukkaat evakuoitiin, ja voimalan raunioiden ympärille rakennettiin teräksestä ja betonista sarkofagi. Pahiten saastunut tuhansien neliökilometrien alue suljettiin. Suljettuna se on myös pysynyt.

Kun ihmiset lähtivät, eläimet ja kasvit jäivät. Kuinka niille kävi? Sitä Tapio Mappes kollegoineen selvittää.

Ravinteet eivät kierrä

Tšernobylissä on vihreää, ja hylätyt rakennukset ovat hautautumassa kasvillisuuden alle. Talvisin tutkijat laskevat lumijälkiä, keväisin kartoittavat lintuja kaikkialla raikavan laulun perusteella. Jotain on silti vialla, Mappes sanoo.

”Pahimmilla säteilyalueilla puut ovat käppyräisiä, eikä kuollut puuaines hajoa normaalia vauhtia. Siellä on isoja tulvakosteikkoja, mutten ole koskaan nähnyt niissä sorsia tai muitakaan vesilintuja, vain muutaman mustahaikaran.”

Tutkimustulokset tukevat aavemaista vaikutelmaa. Lehtikarike hajoaa laskeuma-alueella lähes puolta hitaammin kuin sen ulkopuolella. Tämä selvisi, kun tutkijat levittivät lehtipusseja eri etäisyyksille voimalasta ja palasivat seuraavana vuonna punnitsemaan ne.

Hidas hajoaminen kertoo, että kariketta hajottavat pieneliöt ovat vaikeuksissa. Se taas vaikuttaa koko ekosysteemiin. Kun karike ei hajoa, ravinteet eivät kierrä takaisin kasvien käyttöön.

Mitä linnunlauluun tulee, äänessä ovat lähinnä tavallisimmat lajit, kuten peippo ja haarapääsky. Niidenkin laulussa on epätoivoinen nuotti.

”Säteilyalueella monien lintujen sukupuolisuhteet ovat vinoutuneet. Naaraat välttävät aluetta.”

Oudon harmaatakin Tšernobylissä on. Oranssia ja punaista on lintujen höyhenpuvuissa normaalia vähemmän. Myös jyrsijöiden turkit ovat tavallista harmaampia. Punaisten pigmenttien tuottamiseen tarvitaan antioksidantteja, mutta suojavyöhykkeen eläimillä on niille parempaakin käyttöä. Ne torjuvat niillä säteilyn aiheuttamia soluvaurioita.

Eläimet voivat hyvin?

Kaikki eivät usko, että Tšernobylissä on mitään vikaa. Alueella työskentelee kaksi perin erimielistä tutkijaryhmää. Mappesin ja hänen kollegoidensa kilpailija koostuu enimmäkseen paikallisista tutkijoista sekä brittiläisen Portsmouthin yliopiston professorista Jim Smithistä. Tunteiden kuumenemiseltakaan ei ole säästytty. Molemmin puolin on esitetty epäilyksiä vilpistä, epäpätevyydestä ja puolueellisuudesta.

Smithin johtama ryhmä julkaisi vuonna 2015 Current Biology -lehdessä tutkimuksen, josta uutisoitiin Suomessakin: Tšernobyl ei olekaan katastrofialue vaan luontoparatiisi. Ryhmän mukaan suuret nisäkkäät, kuten hirvieläimet, villisiat ja sudet, kukoistavat suojavyöhykkeellä. Niitä on saman verran, susia jopa enemmän kuin lähiseudun suojelualueilla.

Säteily ei välttämättä ole eläimille vaaratonta, mutta ainakaan se ei ole yhtä haitallista kuin täysimittainen ihmistoiminta, Smith vertaa tutkimuksen lehdistötiedotteessa.

Tapio Mappes suhtautuu tulokseen varovasti.

”Sikäläiset suojelualueet eivät ole alueita, joita me olemme täällä Suomessa tottuneet pitämään suojelualueina. Niissä kaikissa saa metsästää, ja Tšernobylin vertaaminen niihin kertoo vain vähän siitä, paljonko eläimiä pitäisi olla.”

Lisäksi eläinten laskeminen on vaikeaa. Suomessakin väitellään jatkuvasti susikannan tarkasta koosta, vaikka kanta-arvioihin saadaan tietoa tuhansilta ihmisiltä. Tšhernobylissä susia käy laskemassa kourallinen tutkijoita silloin tällöin.

Joka tapauksessa suljetulla alueella elää vaikuttava valikoima suuria nisäkkäitä. Isokauriita eli saksanhirviä, metsäkauriita ja hirviä, susia ja ilveksiä. Oman mausteensa tuovat tarhoilta vapautetut visentit ja mongolianvillihevoset.

Sulku vuotaa kuin seula

Tšernobylin luonnon vertaamista muihin alueisiin hankaloittaa sekin, ettei suljettu alue ole tosiasiassa kovinkaan suljettu. Kukaan ei tiedä, mitä alueella tarkalleen tapahtuu, mutta maineensa veroinen postapokalyptinen autiomaisema se ei ole.

”Kaikenlaista kulkijaa siellä näkee”, Mappes sanoo.

Alueella liikkuu puhdistustyöntekijöitä ja vartijoita, ja paikalliset käyvät siellä salametsällä, vaikkei suojavyöhykkeen eläinten lihaa tietenkään pitäisi syödä. Kukaan ei tiedä, miten yleistä metsästys on, mutta sen tiliin pantiin esimerkiksi mongolianvillihevoskannan äkillinen romahdus vuoden 2005 paikkeilla.

Suoja-alue ei ole edes asumaton. Koteihinsa laittomasti jääneitä ihmisiä, enimmäkseen vanhuksia, on vielä jäljellä. Ukrainan hallitus on antanut epävirallisesti periksi eikä enää yritä karkottaa itsepäisiä asukkaita.

”Ja siellä on turisteja! Törmäsin kerran suomalaiseenkin turistiin”, Mappes päivittelee.

Aivan piittaamattomia ei sentään olla. Turistiretkiä järjestävä Chernobyl Tour tähdentää kotisivuillaan, että reitit on suunniteltu kulkemaan vähiten säteilevien alueiden läpi.

Fiksu pysyy kaukana

Isot nisäkkäät liikkuvat laajalti, mutta pienemmät eläimet näyttävät välttävän pahinta säteilyaluetta. Mitä enemmän säteilyä, sitä vähemmän pesiviä lintulajeja, hämähäkkejä, perhosia, sudenkorentoja ja heinäsirkkoja, osoittavat laskentatutkimukset.

Eivät eläimet tiedä säteilyä välttävänsä. Ne eivät aisti radioaktiivista säteilyä yhtään enempää kuin ihmisetkään. Todennäköisesti kasvinsyöjät tulevat kiertäneeksi pahimmat paikat, koska niille on kasviaineksen huonon hajoamisen takia tarjolla vähemmän ruokaa. Leveä ei ole hyönteissyöjien tai petojenkaan leipä. Eläimet yksinkertaisesti älyävät pysyä poissa nälkämaasta.

Siitä huolimatta Tšernobylin runsaimmin säteilevät alueet ovat kuin mustia aukkoja, joihin valuu eläimiä koskaan palaamatta. Eläimiä saapuu vapailta näyttäville elinpaikoille, mutta säteily sairastuttaa, lyhentää elinikää ja laskee lisääntymismenestystä. Esimerkiksi metsämyyrät saavat alueella vähemmän poikasia ja naaraat kärsivät kaihista, kertoo Mappeksen ja kollegoiden helmikuussa julkaistu tutkimus.

Ehkä säteilyalueen populaatio ei jaksa kannatella itseään, vaan vaatii jatkuvasti uutta verta ympäröiviltä seuduilta. Jos näin on, Tšernobylin vaikutukset luontoon ulottuvat paljon suljettua aluetta laajemmalle.

Ei tippa tapa?

Professori Smithin ryhmä uskoo, ettei Tšernobylin nykyisestä säteilytasosta ole eliöille haittaa. Radioaktiivinen säteily muuttuu vahingolliseksi vasta korkeammilla arvoilla.

Hormeesiteorian kannattajat menevät askeleen pidemmälle. He uskovat, että vähäinen radioaktiivinen säteily on itse asiassa terveydelle eduksi. Heidän mukaansa se stimuloi dna:n korjausmekanismeja toimimaan tehokkaammin.

Mappeksen mukaan kumpikin ajatus vaikuttaa kyllä loogiselta, mutta todisteita niiden puolesta ei ole yrityksistä huolimatta saatu. Kaiken kukkuraksi eliöt reagoivat radioaktiiviseen säteilyyn eri tavalla luonnossa kuin laboratoriossa.

”Laboratoriossa tarvitaan paljon suurempia annoksia, ennen kuin haittoja näkyy. Esimerkiksi kymmenen mikrosievertiä tunnissa ei tee laboratorioeläimille juuri mitään, mutta Tšernobylissä se vaikuttaa jo selvästi.”

Yksi selitys on säteilyn tulo sekä sisältä että ulkoa. Eläimet altistuvat taustasäteilylle ja syövät saastunutta ruokaa. Radioaktiivisia strontiumin ja plutoniumin isotooppeja kertyy niiden kudoksiin.

Suojavyöhykkeeltä mitataan korkeita säteilytasoja aina 380 mikrosievertin tuntiannokseen asti. Säteilytaso vaihtelee villisti lyhyelläkin matkalla. Esimerkiksi aavekaupungiksi muuttuneen Prypjatin hautausmaalla säteilee voimakkaammin kuin muualla kaupungissa, koska puhdistustyöntekijät eivät halunneet poistaa pintamaata hautojen päältä.

Suomessa normaali taustasäteilyn määrä on 0,02 mikrosievertin luokkaa.

Tutkijat ovat harvassa

Vaikka aikaa on ollut vuosikymmeniä, tutkimukset Tšernobylin luonnosta ovat yhä hajanaisia. Suurin osa tutkimusartikkeleista päättyy vetoomukseen, että lisää ja perusteellisempaa tutkimusta tarvitaan. Tšernobylin ymmärtäminen auttaa ennustamaan, mitä tapahtuu Fukushiman alueella Japanissa tai mahdollisten tulevien ydinonnettomuuksien jälkeen.

Tuntuu oudolta, ettei Tšernobyl herätä enempää mielenkiintoa.

”Eipä siellä juuri koskaan muita tutkijoita näy”, Mappes toteaa.

Aluksi alue oli tiukasti suljettu muilta kuin valikoiduilta neuvostotutkijoilta. Neuvostoliiton kaaduttua ovet avautuivat, mutta tutkimusta ovat vaivanneet puutteelliset menetelmät. Sen takia tulokset ovat epäluotettavia.

”Esimerkiksi ihan voimalan lähellä on vuosikymmeniä sitten rakennettu aitaus, jossa on tutkittu säteilyn vaikutusta myyriin. Aitaus on oikein hieno, mutta yksi ei riitä. Kunnolliseen tutkimukseen tarvittaisiin useita aitauksia, joista osa olisi säteilyalueella, osa vertailuaitauksina kauempana”, Mappes selittää.

Kiirehtiä ei tarvitse

Tšernobylin tutkimiseen on yllin kyllin aikaa, sillä säteily ei ole häviämässä minnekään. Tätä nykyä tasoa pitävät yllä hitaasti hajoavat isotoopit, kuten plutonium-239, jonka puoliintumisaika on 24 000 vuotta. Tšernobyl siis pysynee suljettuna pitkälle tulevaisuuteen.

Tutkijat saavat vielä monta kertaa pakata paperiset suojapuvut ja hengityssuojaimet matkalaukkuun ja lähteä laskemaan eläimiä. Tällä kertaa tarkoitus on virittää riistakameroita eläinten seuraamiseksi.

Suojapuvut ja hengityssuojaimet eivät auta taustasäteilyä vastaan, mutta estävät radioaktiivisen pölyn pääsyä elimistöön. Alueelle mennessään tutkijat tietävät ottavansa ylimääräisen säteilyannoksen.

Ei Tšernobylissä olo muutenkaan mitään herkkua ole, Tapio Mappes sanoo. Ensimmäisellä kerralla se oli jännittävää, mutta alkeelliset hotellit ja kehno, kallis ruoka syövät intoa – kohonneesta syöpäriskistä puhumattakaan.

”Ainakaan kukaan ei ole epäillyt, että tuhlaamme tutkimusrahoja lomailuun.”