Puolessa vuosisadassa maapallon väestö on kaksinkertaistunut, mutta ruokaa on tuotettu kolminkertaisesti.

 
 
Vihreän vallankumouksen isä Norman Borlaug kiipesi puimakoneen ohjaimiin Meksikossa Obregónissa vuonna 1952. Pelloilla kasvoi jalostettua vehnää.

 

Vihreän vallankumouksen isä Norman Borlaug kiipesi puimakoneen ohjaimiin Meksikossa Obregónissa vuonna 1952. Pelloilla kasvoi jalostettua vehnää.

 

 
Fakta

Enemmän hehtaarilta

 Vuodesta 1960 vuoteen 2000 vehnäsato kasvoi kehitysmaissa 208 prosenttia.

 Maissin sato suureni 157 prosenttia, riisin 109 prosenttia ja perunan 78 prosenttia.

 

Vihreä vallankumous on ollut maailman onnistunein kehitysyhteistyöhanke. Kasvinjalostuksen voittokulku on pelastanut satoja miljoonia ihmisiä.

Vallankumouksen ylipäällikkö oli yhdysvaltalainen kasvitieteilijä Norman Borlaug. Hän oli paitsi tutkija myös aikaansaava toiminnan ihminen.

Painijatausta oli ehkä eduksi, kun hän mursi vastarintaa, jota satoisammat ja kestävämmät viljelylajikkeet tiellään kohtasivat.

Mullistus alkoi itää Meksikossa 1940-luvun puolivälissä Kansainvälisessä maissin- ja vehnäntutkimuskeskuksessa Cimmytissä.

Meksiko kasvatti tuolloin alle puolet tarvitsemastaan vehnästä. Köyhässä maassa ruostesieniepidemiat tekivät tämän tästä tuhojaan vehnäpelloilla.

Itiöinä leviävä ruostesieni muodostaa lehtiin pesäkelaikkuja kuin ruostetta. Sairastuneen lehden vihreä ala pienenee, eikä se kykene yhteyttämään kuten terveenä. Kasvi näivettyy.

Borlaug kävi taudin kimppuun kahdella eri tutkimusasemalla, jotka sijaitsivat parin tuhannen kilometrin päässä toisistaan eri ilmastovyöhykkeillä.

Alkoi sinnikäs jalostus.

Borlaug kuljetutti siemeniä asemien välillä. Sen ansiosta hän sai koeviljelmiltään tavanomaisen yhden sadon sijasta kaksi satoa vuodessa. Se nopeutti uusien lajikkeiden kehittämistä.

Jalostus kysyy kärsivällisyyttä. Jos haluaa siirtää villilajikkeesta peltolajikkeeseen jonkin hyvän ominaisuuden, kuten taudinkestävyyden, risteytyksen mukana tulee aina tukku muita ominaisuuksia, joita jalostaja ei halua.

Esimerkiksi villivehnältä siirtyy samalla haitallinen ominaisuus, että kasvi varistaa siemenet herkästi. Tarvitaan valtavasti risteytyksiä ja kasvisukupolvia, jotta jalostaja vihdoin saa käsiinsä lajikkeen, johon on lisätty vain kaivattu taudinkestävyys.

Vuoteen 1956 mennessä Borlaugin ryhmä kehitti 40 lajiketta, joihin ruoste ei tarttunut.

 
 
Norman Borlaug (toinen vasemmalta) tarkasti vuonna 1966 vehnänsiemeniä, jotka saapuivat Meksikosta Intiaan. Lajike oli taudinkestävä, lyhytkortinen ja satoisa.
 
Norman Borlaug (toinen vasemmalta) tarkasti vuonna 1966 vehnänsiemeniä, jotka saapuivat Meksikosta Intiaan. Lajike oli taudinkestävä, lyhytkortinen ja satoisa.
 

Taudinkestävyys ei ollut ainoa ominaisuus, johon Borlaug halusi vaikuttaa.

Japanissa kehitettiin 1950-luvulla kääpiövehnä, jonka korsi oli lyhyempi kuin tavallisen vehnän. Lyhyt varsi esti lakoamisen ja säästi kasvin energiaa jyvien tuottoon.

Yhdysvaltalainen kasvintutkija Orville Vogel siirsi kääpiökasvuisuuden aiheuttavat geenit Amerikassa viihtyvään vehnään.

Samalla hän onnistui poistamaan kääpiövehnästä steriiliyden. Siihen asti tanakkaa kasvia oli näet vaivannut se, että se ei tehnyt luotettavasti siementä.

Borlaug yhdisti lyhyen korren, satoisuuden, taudinkestävyyden ja vielä yhden tärkeän ominaisuuden: sen, että lajiketta voisi viljellä eri ilmasto- ja valoisuusoloissa. Sen ansiosta voitiin korjata kaksikin satoa vuodessa.

Nyt vallankumoukselliset lajikkeet olivat kypsiä maailmanvalloitukseen. Ensin Meksikosta tuli omavarainen vehnän tuottaja vuonna 1956, kun se vielä runsaat kymmenen vuotta aiemmin oli tuonut puolet vehnästään.

Pian Meksiko alkoi viedä viljaansa ulkomaille. Uudet lajikkeet, kastelun kehittäminen ja lannoitteiden käyttö täyttivät laarit yli oman tarpeen.

Borlaugin oli aika levittää jalostuksen sanomaa muualle.

Hän lensi 1960-luvun puolivälissä Intiaan ja Pakistaniin, missä toistuvat nälänhädät piinasivat ihmisiä. Maiden ei uskottu pystyvän itse ruokkimaan kasvavia väestöjään.

Vehnä ei perinteisesti kuulunut maiden ruokapöytään, ja uudenlaisia viljelykasveja epäiltiin. Borlaug taivutteli maiden päättäjiä ja lopulta vakuutti heidät uusien lajikkeiden hyödyistä, kun nälänhätä oli ovella.

 

Vielä vakuuttavampia olivat tulokset pelloilla. Vehnäsadot kaksinkertaistuivat Pakistanissa ja vähän myöhemmin Intiassa. Miljoonat ihmiset säästyivät nälkiintymiseltä. Muutamassa vuodessa molemmista maista tuli vehnän suhteen omavaraisia.

”Vihreän vallankumouksen myötä ruoantuotantokyky kasvoi ensi kertaa nopeammin kuin väestö”, sanoo kasvintuotannon professori Pirjo Peltonen-Sainio Luonnonvarakeskuksesta.

Pian vehnän jälkeen vuorossa olivat vuorossa suuret ruokakasvit riisi ja maissi. Riisistäkin kehitettiin lyhytkortinen versio.

Ennen vihreää vallankumousta vielä uskottiin 1700–1800-luvun synkkää taloustieteilijää Thomas Malthusia. Hänen mukaansa väestö kasvaa nopeammin kuin ruoantuotanto. Seurauksena on kurjuutta ja nälänhätää. Väestökatastrofia povattiin kehitysmaihin tämän tästä toisen maailmansodan jälkeen.

Vihreä vallankumous osoitti ennusteet vääriksi. Nälänhädiltä ei ole vältytty, mutta ne olisivat olleet paljon kauheampia ilman tehoviljelyä. Puolessa vuosisadassa maapallon väestö on kaksinkertaistunut, mutta ruokaa on tuotettu kolminkertaisesti.

Satovoitot perustuivat vain osaksi uusien viljelymaiden käyttöönottoon. Peltoala kasvoi vain kolmanneksella.

Kultakin hehtaarilta on otettu paljon enemmän irti satoisammilla lajikkeilla, kastelujärjestelmillä ja lannoitteilla.

Satoisampien kasvien ansiosta maailmassa säästyi 18–27 miljoonaa hehtaaria viljelyltä. Ilman vihreää vallankumousta metsää olisi siis kaadettu todennäköisesti valtavia määriä.

Vihreä vallankumous ei merkinnyt vain nälkäisten ihmisten ruokkimista vaan myös yleistä elintason nousua ja demokratian etenemistä, Peltonen-Sainio korostaa. Intia ei olisi nykyisen kaltainen mahti ilman kasvinjalostajien saavutuksia.

”Aina kun ruokaturva paranee, sillä on myönteinen vaikutus demokraattiseen kehitykseen. Se puolestaan antaa mahdollisuuksia kehittää asioita omatoimisesti eteenpäin.”

Vaikka vihreä vallankumous poisti tehokkaasti nälkää, sen saavutuksia himmensivät haitat ympäristölle. 1980-luvulta lähtien tehomaatalouden kriitikot olivat yhä äänekkäämpiä.

Moitteille oli syynsä. Keskittyminen etupäässä vehnään ja riisiin yksipuolisti viljelyä, mikä köyhdyttää maaperää. Pelloille syydettiin liikaa lannoitteita, ja ravinteet pilasivat ympäristöä.

Holtiton kastelu johti maiden suolaantumiseen, jolloin ne eivät enää sopineet viljelyyn. Väärin käytetyt torjunta-aineet kävivät viljelijöiden terveydelle.

Maailman väestö lisääntyy yhä. Ihmiskunnan pitäisi tuottaa vuosisadan puolivälissä 70 prosenttia enemmän ruokaa.

Virheistä on vain otettava opiksi, Peltonen-Sainio sanoo.

”Kun vihreän vallankumouksen iso vaihe oli ohitse, satoisuudesta alettiin tinkiä ympäristön hyväksi. Nyt pyritään yhdistämään ympäristöhyödyt ja satoisuus.”

 
 
Norman Borlaug
 
Norman Borlaug