1860-luvun nälänhätä paisui tuoreen väitöksen mukaan suureksi, koska resurssit jakautuivat yhteiskunnassa hyvin epätasaisesti.

FM, KTM Miikka Voutilainen tutki väitöskirjassaan Jyväskylän yliopistossa läntisen Euroopan viimeisen rauhanajan nälkäkriisin, Suomen 1860-luvun nälänhädän eli suurten nälkävuosien yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiaalista taustaa.

Aiemman tutkimuksen mukaan nälänhätä johtui erityisesti taantuneesta maataloustuotannosta. Voutilainen ei havainnut tutkimuksessaan todisteita maatalouden tuottavuuden laskusta. Tuottavuus päinvastoin kasvoi 1800-luvun kuluessa.

Kasvun hedelmät jakautuivat kuitenkin eriarvoisesti. Uusia tiloja syntyi vähän, jolloin maanomistajat ja -vuokraajat hyötyivät merkittävästi kasvaneesta kokonaistuotannosta.

1850- ja 1860-luvuilla havaittu maatalouden tuottavuuden lyhytaikainen lasku johtui ilmastohäiriöistä, ei maatalouden rakenteellisesta toimimattomuudesta. Näin 1860-luvun nälänhätä oli ennemminkin uuden talousjärjestelmän alku- kuin vanhan maatalouden loppukriisi.

Elintason alueelliset erot olivat 1800-luvun puolivälissä merkittäviä. Köyhimmät osat maasta ulottuivat nykyisen Satakunnan alueelta Keski-Suomen, Pohjois-Savon ja Suomenselän seutujen kautta Pohjoiselle Pohjanmaalle. Nämä alueet olivat myös alttiita toistuville kadoille. Maatalouden kyky työllistää kasvanutta sosiaalista alaluokkaa oli vähäistä ja suhdanneherkkää.

Syyskuussa 1867 iskeneet hallat tuhosivat viljasadot laajalti ympäri Suomea. Kato aiheutti voimakkaan tuloshokin, jonka seurauksena keskitulot laskivat valtaosassa maata.

Pohjois-Pohjanmaalla ja monin paikoin Itä-Suomessa tilakohtainen keskitulo puolittui vuoden 1865 tasosta. Samanaikaisesti tuloerot kasvoivat. Nälänhädän jälkeen keskitulot eivät yltäneet kriisiä edeltäneelle tasolle, mutta tulonjako tasoittui nälänhätää edeltäneestä tilanteesta merkittävästi.

Kokonaisväestötappion, johon luetaan nälänhädän aiheuttama kuolleisuus ja syntymättä jääneet, Voutilainen arvioi yltäneen 10–12 prosenttiin nälänhätää edeltäneestä väkiluvusta. Noin 1,8 miljoonan väestössä tämä tarkoitti 180 000–220 000 menetettyä ihmishenkeä. Arvio on aiemmissa tutkimuksissa esitettyä korkeampi.

Nälänhädän aikaiset alueelliset kuolleisuuserot olivat huomattavia. Köyhyys lisäsi nälänhätäkuolleisuutta niillä alueilla, joissa joko köyhiä kotitalouksia oli jo valmiiksi paljon tai joissa paikalliset resurssit olivat jo ennen nälänhätää vähäiset. Itsenäiset kotitaloudet suojasivat yksilöitä nälänhädän aikaista sekasortoa vastaan, mutta työnkysynnän keskittyminen harvoihin suuriin kotitalouksiin tarkoitti sitä, että tuloerot lisäsivät kuolleisuutta erityisesti suurtalousalueella Itä-Suomessa.

Vaikka syksyn 1867 kato oli keskeinen nälänhädän laukaisija, ei suuria nälkävuosia eikä nälänhätiä yleisemminkään voida selittää vain sillä. Nälänhädät eivät Voutilaisen mukaan tapahdu ilman syviä sosioekonomisia ja yhteiskuntarakenteellisia ongelmia.

Lainsäädännölliset ja institutionaaliset tekijät paitsi ylläpitivät, myös voimistivat maaseudun eriarvoisuutta läpi 1800-luvun. Suomen silloisella tulonjaolla hätyyteltäisiin nykypäivän Kolumbian, Guatemalan ja Sierra Leonen tasoa.