Aulikki Laineen koirat juoksivat metsään eivätkä 
koskaan palanneet. Ihmisrakkaassakin lemmikissä asuu villieläin, muistuttaa koirien käyttäytymistutkija Katriina Tiira.

”Kuudelta aamulla avasin kännykän, ja se alkoi välittömästi soida. Soittaja kertoi ajaneensa koirani päälle. Hän oli varma, että kyseessä oli minun koirani. Toinen oli ehtinyt alta pois, mutta toiseen hän oli törmännyt. Olin suunnattoman helpottunut. Koirani olivat edelleen hengissä.

Näin kertoo oriveteläinen Aulikki Laine kahden lapinkoiransa viimesyksyisestä katoamisesta. Kolarin aikaan ne olivat olleet karkuteillä kolme viikkoa.

Puhelun jälkeen Laine lähti heti paikalle. Hän oli toiveikas: Unna tuskin jaksaisi autokolarista haavoittuneena paeta takaisin metsään, ja Ninnikin jäisi todennäköisesti lähettyville. Ehkä ne vihdoin saataisiin kiinni.

Karanneiden koirien villiintymiselle ei ole koirien käyttäytymistutkijan Katriina Tiiran mukaan aukotonta tieteellistä selitystä.

”Koira on vanhin kesytetty kotieläin, mutta sillä on valmius vaihtaa nopeastikin villiintyneeseen moodiin.”

Laineen koirat Ninni ja Unna olivat ennen katoamistaan hyvin ihmisrakkaita.

Hän etsi niitä viikkoja ja jätti katoamisilmoituksia.

Auto-onnettomuuden jälkeen alueelle jätettiin koiraloukku ja siellä järjestettiin suuretsinnät – mutta tuloksetta. Unna oli haavoittuneenakin päässyt piiloon, vaikka se oli törmännyt autoon niin voimakkaasti, että jäähdytysnesteet olivat lentäneet pihalle.

Seuraavana iltana Laine näki otsalampun valossa kaksi kiiluvaa silmää. Eläimellä oli vaalea kolmio rinnassa kuten Ninnillä. Se tuijotti hetken ja kääntyi pois.

”Ninni rakasti kaikkia ihmisiä, mutta kun näin sen, se ei tullut luokseni. Se tuntuu uskomattomalta ja haavoittavalta.”

Tutkija uskoo, että villiintyminen johtuu traumasta. ”Koira on yhteiskunnassa yhtä kovassa holhouksessa kuin lapsi. Kun se huomaa olevansa yksin, sille iskee pieni sokki­tila: kaikesta pitääkin päättää yksin. Arkuudesta tulee selviytymiskeino.”

Karanneen koiran näkökulmasta ihmiset alkavat myös usein käyttäytyä kummallisesti: he vaanivat ja jahtaavat, kun koira haluaisi olla huomaamaton.

Vertaukseen laumansa jättävästä sudesta tutkija ei usko, sillä koira on laumakäytökseltään lähempänä Keski-Euroopassakin tavattavia villikoiralaumoja.

”Niiltä on tipahtanut pois paljon suden laumakäyttäytymistä. Sudet elävät pääasiassa perhelaumoissa, joissa lauman jättäminen liittyy sukukypsyyteen.”

Tiirallakaan ei ole varmaa keinoa siihen, miten villiintyneen koiran voisi saada kiinni.

”Jos tietäisin, missä koira pyörii, saattaisin mennä eväineni metsään istumaan koko päiväksi”, hän toteaa.

”Koira haistaa kyllä, missä ihminen on. Jos se ilmaantuisi, kääntäisin selän. En tekisi asiasta mitään suurta numeroa tai huutelisi eläintä ­nimeltä.”