"Kivet ovat tähän kasvaneet"
– näin maa kohoaa ja elämä muuttuu

Vaasan edustalla kivet nousevat merestä maailmanennätysvauhtia. Maan kohoaminen muokkaa luonnon lisäksi ihmisten elämää. Helmer Westergårdin elinaikana satamaa on pitänyt siirtää kaksi kertaa. Maailmanperintöalueen asukkaat miettivät nyt, miten pärjäävät tulevaisuudessa. Voiko loputtomasti sopeutua?

 

Kartta
  • Merenkurkun saaristo on Suomen ainoa luontokohde Unescon maailmanperintö­luettelossa. Alue täyttää tänä vuonna 10 vuotta.
  • Merenkurkun saaristo ja Ruotsin Korkea Rannikko yhdessä antavat kuvan noin 10 000 vuotta sitten päättyneen jääkauden aiheuttamasta maankohoamisilmiöstä.
  • Kahden valtion yhteinen maailmanperintökohde sijaitsee Suomessa viiden kunnan alueella: Vaasassa, Mustasaaressa, Vöyrillä, Maalahdessa ja Korsnäsissä.
  • Suomen puolella alueen koko on 194 000 hehtaaria ja pinta-alasta vettä on 85 prosenttia. Saaria on 5600.
  • Maailmanperintöalueella on asukkaita 2200.

Maankohoamisen vaikutukset ovat Merenkurkun alueella näkyvissä paremmin kuin missään muualla maapallolla. Uusia karikoita ja ainutlaatuisia moreeniharjanteita syntyy nopeimmin maailmassa.

Saariston asukkaat eivät ole osanneet pitää maankohoamista ihmeellisenä asiana. Sen kanssa on opittu elämään.

Merestä noussut maa on otettu käyttöön, rantaniityt viljelty, satamat siirretty, veneväyliä ruopattu ja laitureita pidennetty. Alueen ainutlaatuisuuteen havahduttiin vasta kymmenen vuotta sitten, kun alueesta tuli Suomen ainoa luontokohde Unescon maailmanperintöluettelossa.

Helmer Westergård on nähnyt maiseman muuttuvan vuosikymmenten aikana. Kuva: Anna Wikman / Yle

Helmer

Maailmanperintöalueen sydämessä Björköbyn Bodvattnetilla hauki kutee niin kuin se on tehnyt jo vuosisatoja. Auringon säteet heijastuvat rantaveteen ja yhtäkkiä pinnan rikkoo molskahdus, hauen iso selkä vilahtaa.

Viileä kevätilta tuo Helmer Westergårdille muistoja mieleen. Näillä main, Bodvattnetin rannoilla Bodbackenilla, nuoret tapasivat toisiaan, pelasivat ja kisailivat. Nyt jo valkohapsisen Helmerin silmät kirkastuvat, kun hän kertoo, miten nuoria oli välillä parikymmentäkin viettämässä aikaa yhdessä.

Helmerin nuoruudesta on aikaa jo kahdeksan vuosikymmentä. Bodbackenilla näytti silloin aivan toisenlaiselta. Nyt sisäjärveksi muotoutunut pohjukka oli merenrantaa ja vilkas kalasatama. Satamasta meni myös reittiliikennettä Vaasaan. Björkö-alus ajoi väliä parhaimmillaan useita kertoja päivässä ja matkoja tehtiin myös Ruotsiin. Satamasta on jäljellä enää vain muutama museoitu kalamaja.

 
Svedjehamn vuosina 1966 ja 2016. Kuvat: Sverre Boucht (1966) ja Mona Britwin (2016)

Myös Helmerin tyttären Mona Britwinin monet lapsuusmuistot liittyvät Bodbackeniin.

– Muistan miten olimme koulusta täällä retkellä. Alueella oli silloin vielä pieni puro, josta sai paljon kalaa. Vaikka kalastus kiellettiinkin, koululaiset saivat kerran keväässä käydä purolla pyytämässa ahvenia. Niitä saatiin paljon ja ne paistettiin ja syötiin yhdessä, kertoo Mona.

Monan juuret ovat syvällä Björköbyn maaperässä. Miehensä Tony on sulautunut saaristolaiselämään täysin, vaikka on syntyisin sisämaasta, Seinäjoelta.

Perinteiset saaristoelinkeinot eivät enää elätä. Tonyn ja Monankin on haettava leipä muualta. Vanha, perinteinen saaristolaiselämä on kuitenkin koko ajan läsnä pariskunnan arjessa. Esimerkiksi Tony lähtee hylkeenpyyntiin edelleen joka kevät, vaikka pyynti on käynyt viime vuosina hankalaksi.

Lehmät laidunsivat Bodbackin vanhan sataman alueella vuonna 1966. Kuva: Sverre Boucht

Muutos

Maata paljastuu merestä Merenkurkun alueella vuodessa yhden neliökilometrin verran, joka vastaa noin 150 jalkapallokenttää. Haukien ja muidenkin kalojen kutujärvi, Bodvattnetkin olisi jo aikoja sitten muuttunut niityksi ellei sitä padottaisi.

Parhaiten muutoksen näkee vanhoista kartoista ja valokuvista. Niistä huomaa, että merenlahdista on syntynyt järviä ja merta täplittävät lukemattomat uudet luodot ja pienet saaret.

 

KarttaKartta
 
 
Kartat näyttävät konkreettisesti kuinka paljon pieniä luotoja ja saaria merestä on noussut. Kuvat: Maanmittauslaitos (ylempi kartta, 1970) ja Metsähallitus (2016)

– Nämäkin kivet ovat tähän kasvaneet, naurahtaa Mona ja näyttää kuvaa Svedjehamnin satamasta.

Björköbyn kalasatama on saanut osansa maan kohoamisen vaikutuksista. Kalasataman paikkaa on jouduttu siirtämään moneen otteeseen ja tällä muutoksella on ollut iso vaikutus koko kylän elämään.

Helmerin eliniän aikana kalasatama on ehtinyt sijaita jo kolmessa paikassa. Silloin kun Helmer oli vielä lapsi, satama oli Bodbackissa. Vuosia kului ja Helmer astui työelämään. Samoihin aikoihin kalasatama muutti uuteen paikkaan, Svedjehamniin.

Uusi satama siirrettiin jälleen syvän veden ääreen, koska sinne oli kalastajien helpompi tulla. Sataman keskus oli Salteriet, suolaamo, jossa kalansaaliit käsiteltiin. Rakennus on tänä päivänäkin olemassa, nyt tosin kesäravintolana. Nykyään Svedjehamn on pienvenesatamana ja maailmanperintöalueen keskuksena.

Britwinienkin vene on nykyään Svedjehamnissa, sillä Bodbackille ei pääse enää pienelläkään veneellä.

– Kiviä tulee lisää koko ajan ja veneellä liikkuminen on aina vain hankalampaa. Meidänkään veneellä ei olisi enää asiaa edes Svedjehamniin, ellei väyliä ruopattaisi, Tony kertoo.

Bodback ja Svedjehamn ovat molemmat idyllisiä ja perinteisiä saariston satamia. Vuonna 1994 käyttöönotettu Vikarskat on uusi kalasatama, jonka betonilaitureihin kalastusalukset nykyisin kiinnittyvät. Vikarskat sijaitsee neljän kilometrin päässä Svedjehamnista.

Maan kohoaminen on osaltaan vaikuttanut saariston elinkeinojen muutokseen. Kalastus ja hylkeenpyynti olivat pitkään asukkaiden pääelinkeinoja, mutta merestä nouseva maa lisäsi mahdollisuutta siirtyä enemmän myös maanviljelyyn. Eläinten pidosta ja itse viljelystä tuli koko ajan tärkeämpi osa elämää.

Mona Britwin on perinyt kotiseuturakkautensa vanhemmiltaan. Kuva: Anna Wikman / Yle

Perintö

Tony ja Mona asuvat 1800-luvulla rakennetussa talossa. Talo on Monan isän, Helmerin kotitalo ja isä asuu edelleen samassa talossa. Alakerta on tyttären perheen valtakuntaa ja yläkerta isän.

Olohuoneessa Tony esittelee ylpeänä itse tekemäänsä hylkeennahkaliiviä. Hän pyytää kokeilemaan kädellä kuinka pehmeää ja hienoa nahka on. Nahka on työstetty samoin menetelmin kuin aikanaan hylkeenpyytäjätkin tekivät.

 

 

Tony ja Mona
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Monan aviomies Tony Britwin on itse tehnyt paris­kunnalle hylkeennahkaliivit.
 

Tony on tehnyt koko perheelle myös hylkeennahasta tossut. Hän kertoo miten nahat on ensin kuivattu liiterin seinässä ja tossuissa käytetyt langat on upotettu tervaveteen. Tervavesi tekee langoista kestävämpiä. Menetelmät ovat vanhaa perua.

Mona ja Tony tekevät kaikkensa, että Björköbyn kylän perinne ja kulttuuri eläisi.

He jatkavat näin jo Monan äidin aloittamaa työtä. Marita Westergård keräsi ja arkistoi Björköbyn kylän asukkaiden ja talojen tiedot yksiin kansiin. Vanhimmat tiedot menevät jopa 1600-luvulle. Epävirallinen väestötieto on nyt Monan hallussa.

– Usein kysytään tietoja talojen ja ihmisten menneisyydestä. Silloin kaivan nämä kansiot esiin, Mona sanoo.

Koko kylä vaalii saariston vuosisataisia perinteitä. Lampaita oli aikoinaan joka talossa. Nykyään niitä on vain kahdella perheellä mutta ne ovat ikään kuin koko kylän lampaita. Lampaat viedään edelleen kesäksi saariin laiduntamaan ja lampaiden haku elokuussa on koko kylän yhteinen tapahtuma ruokineen ja juomineen.

Björköbyn asukkaille maailmanperintö on paljon muutakin kuin kohoava maa ja moreeniharjanteita. Ei ole kyse pelkästään luonnosta ja ympäristöstä vaan saaristolaiselämästä ja sen säilyttämisestä.

Mona, Helmer ja Tony vaalivat hartaasti Björkön kylän historiaa. Kalamajassa on runsaasti alkuperäistä hylkeenpyyntiin liittyvää esineistöä. Kuva: Anna Wikman / Yle

Uhka?

Vuosisatojen saatossa maailmanperintöalueen sydämessä Björköbyssä ihmisten sinnikkyys ja kyky sopeutua ovat taanneet sen, että elämä on voinut jatkua saarilla. Loputtomasti ei ehkä kuitenkaan voi sopeutua.

Björköbylle on käymässä samoin kuin monelle muulle suomalaiselle syrjäkylälle. Elämisen eväät hupenevat pikkuhiljaa. Maailmanperintöstatus ei ole odotuksista huolimatta tuonut saaristoon juurikaan työtä tai toimeentuloa. Uusia matkailuun liittyviä palveluita ja työpaikkoja on tullut hitaasti. Samalla kylän omista peruspalveluista on karsittu. Myös perinteiset elinkeinot hiipuvat.

Björköbyssä on enää muutamia ammattikalastajia, kun aikaisemmin kalastus työllisti tavalla tai toisella lähes koko kylän. Myös kotitarvekalastus on vähentynyt, kun uusilla säädöksillä on rajoitettu kalastamista.

Ympäristönsuojelu ja saariston asukkaiden tarpeet törmäävät välillä yhteen. Esimerkiksi väylien ja rantojen ruoppaaminen on maan kohoamisen takia välttämätöntä, jos vesillä halutaan liikkua edes kutakuinkin entiseen malliin. Vesien rehevöitymisen estämiseksi ruoppaamista kuitenkin rajoitetaan.

– Kun maailmanperintöstatus tuli, sanottiin että uusia rajoituksia ei tule. Kuitenkin tuntuu, että niitä on tullut. Väylienkin ruoppaaminen on nykyisin monen luvan takana, Tony Britwin sanoo.

Helmer astuu kynnyksen yli yhteen Bodbackenin vanhoista kalamajoista.Terva tuoksuu ja pihalta tuleva auringonvalo pyyhkäisee läpi vuosisadan takaisten hylkeenpyyntivälineiden. Mona pitelee käsissään isoa pyöreää puista vakkaa ja katsoo meitä kysyvästi.

– Tiedättekö mikä tämä on? Se on fälpund. Siinä hylkeenpyytäjät säilyttivät yhteisiä limppujaan. Yksi limppu oli halkaisijaltaan peräti 60 senttiä ja paksuudeltaan se oli kolme tuumaa. Niitä oli hylkeenpyyntimatkoilla mukana useita, Mona kertoo.

Ihan joka taloudesta ei hylkeenpyyntiin lähdetty, sillä se vaati paljon välineitä ja oli vaarallista. Nykyään Björköbyssä hylkeenpyytäjiä on viisi venekuntaa. Tony lähtee hylkeenpyyntiin joka kevät. Nykyiset pyyntirajoitukset tarkoittavat kuitenkin käytännössä sitä, että hylkeiden pyynti ei enää kunnolla onnistu Merenkurkussa.

– Viime keväänä ammuttiin alle kymmenen hyljettä vaikka lupia oli 180. Talvet ovat olleet surkeita, kun huhtikuussa ei ole enää jäätä. Aikoinaan hylkeitä päästiin ampumaan kiintojäältä, Tony harmittelee.

Keskustelu kalamajassa kääntyy hylkeiden suojeluun.

– Ovathan ne söpöjä. Tosiasia on kuitenkin, että ne syövät verkoista pahimmillaan suuren osan kalastajien saaliista, Mona sanoo.

Svedjehamnin sataman punaiset kalamajat ovat käytössä edelleenkin. Kuva: Anna Wikman / Yle

Tulevaisuus

Kylän kuoleminen pelottaa, pysyykö maailmanperintökohde asuttuna, muuttavatko viimeisetkin lapsiperheet pois? Kylässä ei ole enää entiseen malliin työtä ja palveluita.

– Koulun lakkauttaminen oli kova isku. Kuka tänne asettuisi asumaan, kun lähipalvelut viedään pois, Tony Britwin sanoo.

– Aikoinaan perheissä oli jopa kymmenen lasta. Tämä oli lapsirikas kylä, Mona Britwin kertoo.

Björköbyn koulu sinnitteli hengissä aina vuoteen 2012 saakka. Lakkautuspäätös kuitenkin tuli, sillä oppilasmäärässä ei ollut näkyvissä lisäystä. Oppilaita oli tuolloin neljätoista. Nykyään björköbyläiset käyvät alakoulunsa Raippaluodon koulussa, jonne on matkaa noin 15 kilometriä.

Monan ja Tonyn lapset saivat vielä käydä oman kylän koulua. Vaikka työ on vienyt heidät pois saarelta, juuret ovat heilläkin tukevasti Björköbyssä.

– Aivan viime aikoina he ovat selvästi alkaneet kiinnostua kotiseudustaan ja kyselevät, miten täällä on oltu ja eletty, Mona ja Tony kertovat tyytyväisinä.

Helmer, Mona ja Tony haluaisivat jättää perinnöksi tuleville sukupolville mahdollisuuden asua ja elää maailmanperintöalueella. He toivovat, että Merenkurkun saaristosta ei tulisi pelkkä turistikohde, jossa oikea saaristolaiselämä ja -kulttuuri olisi olemassa vain kotiseutumuseossa.

Merestä kasvaneet kivet täplittävät Merenkurkun maisemaa.