Saaristoa.

 

 

Vaikka inspiraatio saaristomeren seikkailullemme sai alkunsa nimenomaan Öröstä, sotilassaaresta, joka oli juuri avattu tavalliselle yleisölle, saimme aika pian huomata, että kuljemmekin paljon vanhempien sotureiden, eli viikinkien, reiteillä ja eksyimme sitä kautta sekä skandinaavisen että suomalaisen mytologian pariin. Matkamme nimittäin lipoi vanhaa Viikinkien idäntietä, joka oli muinainen purjehdusreitti Tanskasta Ruotsin ja Ahvenanmaan kautta Hiittisten saaristoon, ja sieltä Tallinnaan ja aina Kaspianmerelle saakka.

Noin 700–1000-luvulla kukoistusaikaansa eläneet viikingit olivat kuitenkin paljon muutakin kuin sotaisia merenkulkijoita ja valloittajia: he olivat taitavia käsityöläisiä ja kauppiaita, jotka kuljettivat mukanaan paljon sekä ryöstöretkiltään että kaupankäynnistä saamiaan eksoottisia tavaroita myös Suomen rannikkoa asuttaneille heimoille. Suomalaiset kauppasivat muukalaisille muun muassa ruokaa, turkiksia ja luotsipalveluja sokkeloisen ja suojaisen saariston läpi. Kauppaa käytiin määräaikaisen, paikkaan sidotun kaupparauhan turvin, ja kauppapaikat perustettiin ulkosaaristoon ei-kenenkään-maalle juuri turvallisuussyistä: muukalaisten ei haluttu astuvan sisämaahan, jossa ryöstely olisi ollut kohtalokkaampaa alueen varsinaisille asukkaille.

Viikinkien mukana kulki kaikenlaista tavaraa, kenties myös se ainut Suomesta toistaiseksi löytynyt riimukiven pala. Kuvioitu kivi löytyi suojaisesta lahdesta Hiittisistä, ja sen on epäilty kulkeutuneen paikalle purjeveneen rahtina, tai kenties se on tipahtanut veteen jäiden läpi reen kyydistä. Riimukivet ovat rautakaudelta ja varhaiskeskiajalta peräisin olevia kivipaaseja, joissa on vanhaa skandinaavista riimukirjoitusta. Suurin osa riimukivistä on vainajien muistokiviä ja moniin on tallennettu viikinkiretkien osanottajien nimiä.

Kyseinen löydetty riimukivi painaa 24 kiloa ja siinä voidaan erottaa tekstiä sekä riimueläimen pää ja kaula. Selvästi luettavissa on vain miehen nimi Torfast. Vanha skandinaavinen nimi tarkoittaa vapaasti kääntäen “se joka uskoo vahvaan ja nopeaan Thoriin”. Viikinkien ja skandinaavien ukkosenjumala, Thor, oli puolestaan hurjan ja arvaamattoman, shamanistisiakin kykyjä osaavan ylijumala Odinin ja Äiti-Maan vahva, muttei erityisen älykäs poika. Hänet kuvattiin usein lihaksikkaana ja punapartaisena miehenä, joka on pukeutunut karhuntaljaan ja pitää käsissään Mjölner-vasaraa. Varsin viikinkimäinen hahmo siis itsekin, ja läheistä sukua meidän suomalaisten ukkosenjumalalle Ukolle, joka hillui paremmin Ukon kirveenä tunnetun aseen kanssa saaden aikaan salamaniskuja ja jakaen oikeutta.

Vanha suomen kielen sana riimu tulee sanasta runa, joka merkitsi salaisuutta ja kuiskausta. Riimuilla oli myös muita tehtäviä muinaisskandinaavisessa mytologiassa; niiden avulla muun muassa ennustettiin. Kerrotaan myös, että Odin, jolla oli sammumaton tiedonjano, uhrasi itsensä maailmanpuulle selvittääkseen riimujen salaisuuden, sillä hänen mielestään tieto oli valtaa ja hän halusi lahjoittaa tiedon seuraajilleen. Näin hän oppi yhdeksän maagista laulua ja kahdeksantoista maagista riimua.

Hiittisen paikannimi puolestaan viittaa uhripaikkaan tai pyhään lehtoon, hiiteen, ja myöhemmin sillä on viitattu myös kulttipaikalla palvottuun henkiolentoon. Kirjallisessa muodossa hiisi löytyy ensimmäistä kertaa Mikael Agricolan laatimassa pakanallisten jumalten luettelossa vuodelta 1551, jossa hiidellä viitataan metsänjumalaan. Vaikka kristinuskon tulon myötä kirkko tuhosi järjestelmällisesti hiisiä, niitä löytyy yhä ja nykyään vietetään myös Hiisienpäivää vuosittain 28. maaliskuuta. Hiittisistä on Suomen ainoan riimukiven lisäksi löytynyt myös ainutlaatuinen, hiideksi epäilty paikka: muutaman suuren siirtolohkareen läheltä on löydetty yli 200 esinettä, joiden joukossa muun muassa miekka, keihäs ja solkia, mutta ei luita tai muita hautajäännöksiä. Näin on päätelty, että kyseessä on todella uhripaikka eikä hauta, ja esineitä voidaan pitää lahjoina hiidelle.